Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !

Päivitetty: 4. kesäkuuta 2025


Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä, valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois, kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää, muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi. Sylvia-linnun laulu kesäpäivänä Kangasalla. Ma oksalla ylimmällä oon Harjulan seljänteen. Niin kauas kuin silmään siintää näen järviä lahtineen.

Kun muistelen, miten minä kuvittelin »valon korkeata suojaa», yliopistoa, suureksi, valkoiseksi liituvuoreksi, jonka ikkunoissa hohti alituinen auringonpaiste, tai miten minä mielessäni kuvailin suurkäräjäsalia ja niitä miehiä, jotka siellä toimivat ja joiden nimien maine mielikuvituksen suurentamana levisi tänne asti, mahtavasti kaikuen kuin olisi kunkin nimen kunniaa julistanut suuri, kajahtava kello

Kuvitelkaahan pyhät isät erehdyksestä koputtamassa jonkun tällaisen naikkosen ovelle! »Lienee parasta huutaa hänen nimeänsäsanoi tuuheakulmainen, musta mies ja samassa kuului käytävässä huuto: »Hra Mérautkaikuen kuin mikäkin komentohuuto. Yhtä voimakas vastaus kuului nyt aivan käytävän päässä olevasta kamarista.

Vihdoin saarna päättyvi, he kotiin lähtevät. Vielä kellot kaikuen hyvästin jättävät. Ja äiti kera lapsensa Kotihin kulkee kirkosta. Mutt' väsynyt on pienonen, On tautiin kääntynyt. Taasen kellot kaikuen kutsuvat kirkollen, Taasen kansaa tulvaileepi Herran huoneesen. Mut ensin kansa pysähtää Luo haudan pienen, viivähtää, Miss' arkku pieni lasketaan Maan mustaan povehen.

Yhtä kaunis on tuo Aleksis Kiven tapainen kuvaus tekijän mielialasta hänen jälleen päästyään armaan, tutun erämaansa ihanuuteen: hänen sielullaan on silloin pyhäpäivä, sen tupa on valkaistu, sen »työn tomut laastut pois», kaikki on tyyntä, vain rinta sykkää, »muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi». Sama pyhä, suomalaisen sunnuntain mieliala on Leena-nimisen pienen ballaadin kannattava ominaisuus.

Tuoss' on sija navetan, Tuohon paikkaan tallin laitan, tuohon lammaskarsinan, Mutta tähän pirtin laitan, avaran ja korkean. Kestäköön sen hirret vielä jälkeen niiden kaatajan!" Kirveen otti kätehensä ajatuksin totisin, Korven kuusta kaatamahan kävi kourin jäntevin. Kirves-iskut korpimaalta kajahteli kaikuen, Kokkohongat, korpikuuset maahan kaatui ryskäten.

Pääni päällä siinnossa taivaan Valkeat hattarat häilyi, Ja päilyi aurinko ikuinen, Tuo taivaan ruusu, ruskossa hehkuva, Mi riemuiten mereen kuvastuu, Ja ne soi, meri, taivas ja mieleni mun, Ne kaikuen soi vain: "Impi lempii, impi lempii!" Uusia Runoelmia Uusi kevät Proloogi. Maalauskallereissa siellä Miehen kuva huomataan, Joka nukkui taistotiellä Kilpi, peitsi rinnallaan.

Publius teki, niinkuin häntä käskettiin, ja samalla hiljainen värähdys kulki hänen lujan sydämensä läpi, sillä tytön toiminto ja olento ei hänestä yksin tuntunut juhlalliselta, ei, vieläpä salaperäiseltä, kuin naisprofetan. Silloin kova jyrinä tärisytti hiljaista, pyhää paikkaa ja voimakkaat ääniaallot levisivät jyristen ja kaikuen luolan kallioseinissä.

Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä, valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois, kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää, muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi. Paavo Cajander. Kuva. Mun huonehessani seinäll' on yks kuva halpa ja koruton, se siinä ollut on monta vuotta, ja aina ihaelen ma tuota.

Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä, Valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois, Kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää, Muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi. K.P.T. Ylioppilas=albumi J.V. Snellmanin 75=vuotisen syntymäpäivän muistoksi 1881. Päivä jo noussut on, puna luonnon poskilla hehkuu, Aurinko niihin kun lempivän katsehen luo.

Päivän Sana

väki-joukossa

Muut Etsivät