Tuli naapurin isäntä nimismiehen kanssa ja panivat sänkyni pyörimään, että minua pelotti, ja nauroivat rähättivat, kun minä pelkäsin. Vaan ilmestyipä kerran ruotimuorivainaja ja toi Harjulan Marin ja sanoi: tämä hoitaa sinut. Ja aina sitten, kun tuli mikä vaara tahansa, niin lopulta tuli Harjulan Mari minua niistä pelastamaan.

Eräänä päivänä päätin lähteä Harjulan Marin luona käymään. Kävelin rantaan, ajatukset kevensivät jalkani, pitkiä tulivat askeleet. Rantaan päästyäni hyppäsin veneesen ja nykäsin purjeen päälle.

»omansahan se on itsekustakin hyvä. Ja kyllähän Harjulan Marissa on näköä ja kokoa. Sillä se voi vietelläkin semmoisen, joka ei tunne hänen tapojaan. Jos takki tavat sanoisi, turkki juonet tunnustaisi, niin ei moni kiittäisi. Vaikka kahdenhan tuo on kauppa ja kolmannelle korvapuusti.

Sitte kului taas vuosi vuotensa perästä tavallista hiljaista latuansa ilman erityisittä iloitta, jos huolittakin, mutta eräänä talvena ilmestyi Rekulan emännälle taas huolta. Naapurin Matti oli näet vihdoinkin saanut hurjalla elämällään talonsa vasaran alle. Kirkossa kuulutettiin muutamana sunnuntaina, että Harjulan maa myydään kansselissa silloin ja silloin kruunun "rästeistä ja ulosteoista."

Milloin metsiä ja kankaita, milloin kauniita järvimaisemia, milloin erämaata, milloin taas hyvin asuttuja kyliä on tien varsilla. Iltapuolella päivää olemme jo saapuneet Kangasalan luonnon-ihanille seuduille. Hupaista olisi poiketa niitä lähemmin katsomaan, nousta esimerkiksi Harjulan harjulle, jonka hurmaavan kauniista näkö-aloista Topeliuksen Sylvia-lintu laulaa.

Hän lauloi: "Ma oksalla ylimmällä oon Harjulan selänteen". Kun laulu oli päättynyt, lausui Antti-setä: "Onhan sinulla hyvä ääni; mutta kaunis on itse laulukin. Tiedätkö kenen tekemä se laulu on?" "Opettaja sanoi, että sen on tehnyt Sakari Topelius", vastasi Antti. "Aivan oikein. Tunnetko mitään muuta, mitä Topelius on kirjoittanut?"

»kenenkä?» »Sen Harjulan kaunokin. Tiedäthän sinä, että paraassa se on vievän mielisanoi äitini ja yhä ivan hymy veti suunreikää korviin päin pitemmäksi, että hampaat alkoivat näkyä. Pekka tunsi, että minulle on apu tarpeesen. Hän kiljahti ilosesti: »Se on oikein, että luu koirille. Se ei ole satu eikä tapaus, jos mies kihlaa morsiamen.

»Heitä sinä nyt ajassa pois se Harjulan Mari mielestäsi, sillä minä tiedän ettei hänestä ole sinulle kumppaniksi. Ja minä tiedän miten sinä olet työllä ja totuudella riehnannut talosi tuohon kuntoon, ja kaikin puolin olet kunnon mies ja vanhuksesikin sinusta pitävät kaikkein enimmin.

Harmillista se oli, varsinkin kun naapuriksi voisi sattua vieläkin heittiömpi mies kuin Matti oli ollut. Kuitenkin rauhottui Kaisa-emäntä hiukan, kun saatiin tietää Harjulan omistajaksi tulleen erään teurastajan kaupungista, sillä "sehän ei toki itse viitsine ruveta tänne salon sydämeen asumaan, vaan ehkä antaa talon arennille", ajatteli Kaisa.

Muut ovat käyneet siellä kyläilemässä, minä en sitten kuin pikku pakurana toista kymmentä vuotta sitten. Kyllähän kieltävät, vaan menen, siinä ei auta ei laupiaat silmätkään. Siellä näen nekin Harjulan asukkaat. Köyhiä sanotaan olevan niiden, vaan eipähän se liene vika: eihän sitä pääse päätään ylemmäksi. Voi kun ei tullut se räätäli, jotta olisin saanut uudet vaatteet.