Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 29. lokakuuta 2025
Sillä seuraavana päivänä saapuivat Irene ja vapaaherra Carp jälleen kaupunkiin, heidän kihlauksensa päätettiin julaista ja samalla sähköttää vuorineuvos Rabbingille, että Johannes oli valmis astumaan hänen palvelukseensa. Tavaransa noudatti Johannes hotellin portinvartialla entisestä majapaikastaan.
Toisella puolen tietä kohottivat Palatinumin kukkulalta Septimus Severuksen palatsin hyvin säilyneet rauniot harjojaan. Ja Johannes palautti mieleen tämän ankaran sotilaskeisarin kuvan, sellaisena kuin kivet puhuivat hänestä ja maailmanhistoria oli hänen muistonsa säilyttänyt. Maailma, mundus, sanoi hän, oli hänen aikanaan sama kuin Palatinumin keskipiste.
JOHANNES. Kuinka, Anna Liisa?
Ihmiset kääntyivät ympärillä olevista pöydistä sinnepäin katsomaan. Johannes nousi hermostuneena. Hyvästi, sanoi hän. Minä menen. Hän ojensi kätensä Auralle. Tämäkin oli noussut ja näytti olevan yhtä hermostunut. Minä tulen sinun kanssasi ulos, virkahti hän hiljaa ja rukoilevasti Johannekselle.
Eikä kulunut kauan, ennen kuin Johanneksen täytyi itselleen tunnustaa, että hän ajatteli rouva Rabbingia jo melkein enemmän kuin Liisaa ja että edellisen vaalea, vakava, intohimoton kuva alituisesti pyöri hänen aivoissaan. Minkälainen mahtoi tuo nainen olla rakkaudessa? Johannes säikähti itsekin aluksi tuota ajatusta ja painoi sen tavallista nopeammin takaisin sydämen onkaloihin.
Johannes nousi, mutta jäi seisomaan. Kaikkein silmät kääntyivät oveenpäin, josta herrasmies astui sisään. «Kirkkoherra!« huusivat kaikki yhdellä suulla. «Jumalan rauha! Oh hoh! Olipa tänne matkaa!« sanoi tullut ja antoi ystävällisesti kättä Johannekselle, joka sattui seisomaan häntä lähinnä. Kaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät iloisina rakastettua vierasta.
Huutavia, voivottelevia, alastomia ja puoli-alastomia ihmisiä joka taholla. Oli yö. Taivas paloi, kuului kaatuvien talojen ryske. Luulin joutuneeni helvettiin. Johannes kiersi hänet vaistomaisesti suojaten käsivarrellaan. Carmela lepäsi hänen rintaansa vasten. Heidän silmäteränsä tuijottivat toisiinsa synkkinä, tutkivina ja vakavina niinkuin kahden pohjattoman kuilun syvyydestä.
Johannes ei huomannut hänen äänetöntä tarkasteluaan. Tuijotti vain kiinteästi tuonne taivaanrantaan järven toiselle puolen eikä kuitenkaan näyttänyt näkevän mitään. Hänen silmänsä olivat kuin lasittuneet. Ja sikari oli sammunut hänen sormiensa välissä. Liisa kosketti häntä hiljaa kädellään. Johannes tuli siinä silmänräpäyksessä entiselleen, hymyili, taputti hänen kättään ja sytytti sikarinsa.
Miksi Johannes siis oli kadonnut, miksi ei hän omakseen pyytänyt sitä keijukaista, joka Klaus paroonin mielestä oli ihanin ja ylevin maailmassa, se nousi hänen järkeänsä korkeammalle. Hän oli kysynyt tämän syytä majurilta, mutta majuri ei vastannut mitään, eikä hän Marialta itseltä uskaltanut sitä kysyä.
Sehän saattoi olla vain mielikuva ja voimakkain juuri mielikuvana. Sinä et ole tavannut häntä vielä, huomautti rouva Rabbing hiljaa. En, myönsi Johannes miettivästi, ja juuri siksi minä en voi vielä sanoa mitään. Mutta minä luulisin, että entisyyden pitäisi tässä suhteessa olla voimakkaamman kuin nykyisyyden. Tarkoitan, että kysymyksessä on vain muistojen valta.
Päivän Sana
Muut Etsivät