Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 8. lokakuuta 2025
Jos olisi Klaus sanonut hänelle, mitä Johannes Kuusiston saarella sanoi, olisi Maria vastannut samoin kuin hän Johannekselle vastasi; mutta hänen sydämensä ei olisi tuntenut, mitä se silloin tunsi. Maria ei olisi tuntenut katumusta. Maria olisi Louhen saarella iloinnut. Marian oma sydän tarvitsi olla kiini; hänen täytyi itse tuntea sanainsa katkeruus, ennenkuin hän heräsi.
Hän kääntyi kiivaasti, lopettamatta lausettaan, ja meni pois metsästä, kuuntelematta Johanneksen väitteitä. Hän meni itsepäisesti kotiin ja toi kuin toikin sieltä vanhan mamman mukanaan metsään. Karkasitte, sanoi mamma hengästyneenä Johannekselle ja Henrikille. Niin no kun me luultiin alkoi Johannes sanoa.
Lupasinhan minä Johannekselle aina puhua totuutta, ja kumminkin puhun minä hänestä, kuin olisi hän... Ei, Johannes on suuri, ylevä sielu, sen tiedän minä niinkuin tiedän, että miksi punastutte, poskeni? Eikö Maria saisi kerran puhua vakavasti? Minä tiedän, että minä ra . No, olkoon sana sanomatta! Sana ei vie sinne, ei tänne. Minä tunnen, mitä minä tunnen«.
Hän riensi kyökkiin ja siellä kuuli hän isännän sanovan Johannekselle: "Olisipa hyvä, jos sinä lähtisit ratsain; sitten saisit sinä, Rosel, tulla viereeni rattaille ja Johannes ratsastaisi sivulla". "Lähteehän emäntäkin joukkoon", lisäsi Johannes hetken kuluttua. "Minulla on imevä lapsi, en minä voi lähteä", sanoi emäntä. "En minäkään ilkeä näin arkipäivänä lähteä kyliä kulkemaan", lisäsi Rosel.
Ja siitä oli alkanut hänen rakkaustarinansa. Ei niin, että Liisa olisi Johannesta ja hänen vaimoaan toisistansa erottanut. Se asia oli ollut kyllin kypsä jo ennen häntä. Mutta hän oli ulkoapäin tulevana syynä, aiheena siihen syvästi vaikuttanut. Eikä vain ulkopuolisena syynä. Myöskin sisäpuolinen syy, sisäpuolinen aihe hän oli ollut Johannekselle.
Mutta ääneensä hän vastasi Johannekselle näin: Vähät siitä taloudesta, mutta kun sinua katsoo, sinua ja Alinaa, niin näyttää niinkuin te olisitte saavuttaneet korkeimman maallisen onnen ja tekee mieli ruveta pyrkimään samaan. Johannes yhtaikaa sekä huokasi että naurahti. En minä saa sinua koskaan tätä asiata ymmärtämään, sanoi hän.
Alina meni heidän ohitsensa ja vieläkin rypisti ankarasti silmänsä Johannekselle, joka oli yhtäkkiä saanut jonkinlaisen vasikan-ilon, hyökännyt Henrikin kimppuun ja ruvennut häntä retuuttamaan. Menkää nyt te kaikki hakemaan, minä istun tähän ja heti puhdistan mitä te tuotte, niin emme tarvitse kantaa kotiin matoisia, sanoi mamma.
Jos saisin ruveta lukemaan!» huusi hän. «Niin sinä saatkin«, vastasi Johannes. «Se on minun velvollisuuteni«... «Ei! Minun se on«, lausui Klaus, ja lähestyen pöytää, jolla vääpelin testamentin alku vielä oli, näytti hän sen Johannekselle, jutellen mitä hänen ja vääpelin välillä oli tapahtunut. «Vääpeli olisi sinulle, Sakari, lahjoittanut rahoja. Minun oli syy, että jäit ilman.
Siitä oli tullut hänen suurin orjuutensa. Kaikkensa hän oli antanut tuolle naiselle. Ja kaikkensa oli tuo nainen antanut hänelle. Ero heidän välillään oli ollut vaikea ja olisi tuskin koskaan Johannekselle onnistunut, ellei eräs toinen nainen olisi sattunut hänen tielleen ja oman olemuksensa voimalla auttanut hänen sisäistä vapautumistarvettaan. Ja niin se oli hänelle vihdoin onnistunut.
Ensimmäinen näky, joka kohtasi häntä oli kirjelippu hänen saksalaiselta emännältään. Tämä ilmoitti tyttärensä kera häntä eilen illalla kauan turhaan odottaneensa. He pelkäsivät, että Johannekselle oli tapahtunut jotakin. Jos Johannes siis tahtoisi heitä rauhoittaa, niin hän olisi hyvä ja heti kotiin tultuaan panisi pienen lipun eteiseen.
Päivän Sana
Muut Etsivät