Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 8. heinäkuuta 2025
Paljon parempia kuin missä hän itse oli kasvanut, vaikka nekin jo olivat olleet suorastaan loistavat jälleen hänen isänsä ja äitinsä lapsuuden elin-ehtoihin verrattuina. Oma lapsi merkitsi siis kuitenkin enemmän kuin vieraan lapsi. Niin luonnollinen kuin tuo tunne itsessään olikin, oli sekin aikoinaan ollut omituisen sisäisen häpeän lähde Johannekselle.
Mitään sellaista ei ollut ikinä sattunut Johannekselle. Mikään ei olisi voinut häntä tällä hetkellä pahemmin loukata. Mikään ei ilkeämmin eikä myrkyllisemmin haavoittaa. Hän, Johannes, joka oli uskollisuus itse! Hän olisi luonut silmänsä mokomaan renttutanssijattareen häntä himoitakseen!
»Voit olla oikeassa muiden naisten suhteen, et hänen! Hän on poikkeus sukupuolestaan.» »Huomaan, että rakastat häntä vielä.» »En, minä vihaan!» »Mainiota. Siispä kosta hänelle!» »Mielelläni. Mutta miten?» »Nöyryytä hänet, niinkuin hän on sinut nöyryyttänyt! Saata hänet kärsimään samoja tuskia, joita itse olet hänen tähtensä kärsinyt!» neuvoi ääni. Se ajatus kelpasi Johannekselle. Lemmen tuskia?
Oman käytäntönsä mukaan nimittäin. Ja sillä oli selvät rajansa, jotka Johannes hyvin tunsi. Muuta kuin henkistä tietä ei Johannekselle ollut mahdollista naista lähestyä. Naisen sielu hänen täytyi ensin valloittaa. Muu sai seurata, jos seurasi, ikäänkuin kaupanpäälle. Eikä Johannes voinut ymmärtää, kuinka saattoi muuten ollakaan.
He erosivat viinipuodin ovella kättä lyöden ja peittäen kumpikin jotenkin pingoitetulla naurunremakalla pientä sisällistä hermostumistaan. Johannekselle oli pääasia päästä niin pian kuin mahdollista yksinäisyyteen ja rakkaan työpöytänsä ääreen.
Irene matkustaisi nyt ensin sukulaistensa kera Wiesbadeniin ja kirjoittaisi sieltä Johannekselle, mitä hänen äitinsä asiasta arvelisi. Sitten he rientäisivät yhtä matkaa kotimaahan. Johannes jäi vielä pariksi viikoksi Berliniin. Hän kulki samoja katuja kuin ennenkin, söi samoissa ruokapaikoissa ja tunsi vaipuvansa joka hetki syvemmälle ehdottoman sielullisen yksinäisyyden tylsyyteen.
Hänen luonteensa ei sallinut hänen teeskennellä ystävyyttä, jota hänen sydämessään ei ollut, ja rouva, joka tölliläiseltä etukynnessä vaati orjallista nöyryyttä, vihastui usein Johannekselle, kun tämä tosin nöyrästi, mutta samalla miehen vakavuudella kohteli häntä. Hän vei usein kanteita kirkkoherralle, mutta tämä puollusti aina Johannesta.
Hänestä rupesi se näyttämään ihan välttämättömältäkin: piti muka olla apuna Johannekselle koulun järjestämisessä, tai piti kiiruhtaa näkemään mammaa niinkauan kuin tämä vielä oli elossa, ja oli niitä monta muutakin tärkeätä matkustamisen syytä.
Täytyikö hänen asettaa Liisakin mielessään epäsiveellisten naisten joukkoon? Se oli mitä tuskallisinta Johannekselle. Tosin hän tiesi, ettei Liisa ennen häntä ollut mikään ehdottoman hyveen papitar ollut, mutta ulkonaiset seikat eivät tässä suhteessa olleet koskaan merkinneet mitään Johannekselle.
Oli kuin vapaaherra olisi jotakin odottanut. Ja teidän lapsenne? hän virkahti. Hänestä te ette kysy mitään? Hänkin on sairas. Minä tiedän sen. Mutta te ette tiedä, että henki on kysymyksessä. Se oli ankara isku Johannekselle. Kuka sen on sanonut? hän huudahti pimenevin silmin. Lääkäri, vastasi vapaaherra järkähtämättömästi. Lääkäri ei anna paljon toivoa enää.
Päivän Sana
Muut Etsivät