Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 1. kesäkuuta 2025
Siitä hänelle syntyi polttavia tunnonvaivoja, varsinkin viimeisinä päivinä, kun rovasti heille niin kauniisti puhui ja muut tytöt kaikki kauheasti itkivät. Kyllä hänkin itki, mutta ei niin hartaasti kuin olisi pitänyt, eikä niin paljon kuin toiset, Olga esimerkiksi ja Ines. Kuinka ne olivat onnellisia hänen mielestään ja kuinka mahtoi Jumala olla heille suosiollinen.
Ihmiset saivat puhua mitä hyvänsä, he eivät välittäisi, ei tippaakaan. Ei tippaakaan, toisti Ines ja kehui sitten, kuinka Woldemar oli miellyttävä ja kuinka hänellä oli kauniit silmät. Hän oli ehdottomasti etevin kaikista tämän vuoden ylioppilas-kandidaateista. Muutkin sen myönsivät; Hanna kuunteli ja vaikeni. Ei historian kertaus sinä päivänä käynyt oikein hyvin.
He istuivat illan yöhön puiston lehvistössä, kahden istuivat Alfons ja Ines, sillä he olivat kihloissa ja rakastivat toisiaan, ja heidän rakkautensa oli puhdasta ja hienoa. Se oli todellakin hienoa, se oli toista kuin tavallinen kankea talonpojan rakkaus. Se ei loistanut ainoastaan silmistä kultareunaisten rillien takaa; iltapäivän hohteessa se kajasti kellonperistä ja kenkäinkin soijista.
Hän uppoontui kirjaansa taas ja odotti, mitä tuleman piti. Ja tytöt puolestaan olivat jo selvillä. Ines suoristui, otti vakavan muodon ja rykäisi. »Me pyytäisimme, että jos pastori olisi niin hyvä ja opettaisi meille filosofiaa.» Pastori laski kirjan pöydälle, korjasi silmälasiaan ja katsoi ylös. »Filosofiaa! Vai niin! Vai filosofiaa te tahtoisitte lukea?»
Betty ja Ines hyppivät harakkaa, ja narrasivat viimein toisiakin samaan ilveilyyn. Ei se kuitenkaan vielä mitään, mutta sitten! Heidän piti lähteä pois, oli jo sangen myöhäistä. Kello löi yhtätoista. Kuu paistoi, taivas oli kirkas, maa jäässä. Ines saattoi heitä portaille. Siinä he sen keksivät.
Amiraali kertoi, että eräät arvossapidetyt espanjalaiset, Ferro-saaren asukkaat, jotka olivat Gomerassa Ines Perazalla, vakuuttivat joka vuosi nähneensä Kanarian länsipuolella maata; myös muut Gomeran asukkaat vakuuttivat sen valaehtoisesti.
Niirasen, nahkurin, pikku Eerokin, nelivuotias kakara, joka ei vielä aidan korkeudelle ylettynyt, hänkin kiipesi tynnyrin päälle, härnäsi sieltä kepakolla viskaalin lapsia ja huusi: Hännätön vasikka, hännätön vasikka! He olivat kihloissa, Alfons ja Ines, ja rakastivat toisiaan niin äärettömästi.
Ei sitä jäljestäpäin enää saatu selville, ken sen ensin julki lausui, mutta yksimieliset he kohta olivat; ei pannut kukaan vastaan. Lähtisivät juoksemaan kilpaa kaupungin kaduille! Joka kulmassa pysähdys, kunnes kaikki olivat ennättäneet kohdalle ja sitten taas uusi rynnästys seuraavaan kulmaan. Tuumasta toimeen! Ines palasi etehiseen ottamaan nuttua ja hattua, hänkin tahtoi olla mukana.
Hän päätti olla urhoollinen, vaikka sydän vapisi pelvosta. »Jaha, siinäpä sinä olet. Tule kotiin, mamma kaipaa.» Jussi istui hänen viereensä penkille. »Mitä sinä täällä teet, ihan yksin? Olga ja Ines kävivät sinua hakemassa ja käskivät sanomaan, että sinun huomenna pitää tuleman mukaan, kun »Savotar» tekee huvimatkan.» »En minä.» »Et sinä! Mikset? »Mitä minä siellä?»
Nekin, jotka kaupungista olivat, läksivät johonkin muuanne kesää viettämään, Ines ja Edla kauemmaksi, sukulaisten luokse, jossa aikoivat viipyä aina jouluun saakka. Olga taas toivoi tulevaksi vuodeksi pääsevänsä Helsinkiin; äidin hän jo oli saanut puolelleen, ja kun he yksissä tuumin isää houkuttelisivat, niin varmaan hän myöntyisi.
Päivän Sana
Muut Etsivät