Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 12. lokakuuta 2025
Heidän huutonsa ja ulvontansa on oleva ankara, syvät heidän huokauksensa ja heidän kurjuutensa niin sanomaton, että ulvovat kuin koirat ja villisudet, ja ulvoten, raivoten tulevat he huutamaan kadotuksessaan: voi, voi, voi minua että synnyin maailmaan! Oi ett'en koskaan olisi syntynyt, ett'ei äitini koskaan olisi minua synnyttänyt!
Pelastettu Rakastettu Kohta onpi kotimaa! Jos ruikutella voisin Ma kielin sataisin, Tai kiurusena öisin Kohoova pilvihin, Ma aina kiitteleisin Suloista Suomea, Ja Jumalalle veisin Ma huokauksensa. Hän silmäns' ehkä loisi Myös meihin raukkoihin, Ja päivän paistaa soisi Saloihin synkkihin. Vaan mull' ei ääni suotu Oo satakielisen, Heikoksi siipi luotu Ei kanna taivaasen.
Vuonna 1506 on hän siten hovin kanssa saapunut Valladolidin kaupunkiin. Täällä pettävät viimeisetkin voimat, loppu on käsissä. Molemmat pojat ovat näinä hetkinä hänen luonaan, ja rakkaan Diegonsa helmassa henkäisee Amerikan löytäjä toukokuun 21 p:nä 1506 viimeisen huokauksensa.
Vähäistä ennen lähtöänsä hän oli joutunut kuumeesen ja horroksiin, mutta sitten äkkiä avannut silmänsä ja lausunut: "Palaja taas, minun sieluni, sinun lepoos, sillä Herra tekee hyvästi sinulle." Tämä oli hänen viimeinen huokauksensa. Mutta tupahan paistaa kirkas aurinko. Emäntäinen häärää, hiljaa itkien.
Hän muisti, kuinka äiti kävi häntä tervehtimässä luostarikoulussa ja kuinka hän antoi hänelle paperipussin, joka oli täynnä leivoksia; hän muisti koko joukon pikku seikkoja, pieniä yksityistapauksia, pieniä hellyyden osoituksia, sanoja, äänenpainoja, kurtut hänen silmäinsä pielissä, kun hän nauroi, ja hänen syvän huokauksensa, kun hän hengästyneenä kävi istumaan tuolille.
ANTONIUS. Hän on viekkaampi, kuin mitä aatella saattaa. ENOBARBUS. Ei, herra, ei suinkaan. Hänen himonsa eivät ole muuta kuin puhtaan rakkauden hienoimpia hiukkeita. Tuulta ja sadetta ne eivät enää ole, nuo hänen huokauksensa ja kyyneleensä; vaan suurempia myrskyjä ja rankkasäitä, kuin mitä almanakkakaan tietää.
"Kuolonlaakso on nyt aivan valoisa. Sen yli näen minä taivaan avoinna ja kaikki pyhät, kultaiset harput kädessä; mitään pimeyttä ei ole, sillä karitsa itse on aurinkona siellä!" Nämät olivat hänen viimeiset sanansa. Niin hiljaa ja vaivatta veti hän viimeisen huokauksensa, ettei kukaan huomannut, koska tämä tapahtui.
Tuntui, kuin nyt vetäisi viimeisen huokauksensa; kuin elämä päättyisi tähän. Hänestä oli melkein tuskallista nähdä vanhan puutarhurin ja hänen eukkonsa lähestyvän. He tervehtivät sydämellisesti, ilman tuttavallisuutta, jollaista useinkin tapaa Italian rahvaassa. He kysäisivät pään liikkeellä, ja hän vastasi käden liikkeellä. Pieni kurttuinen ukko laski ruukullisen viiniä pöydälle ja jäi seisomaan.
Sinä olit saanut hänen viimeisen huokauksensa, hänessä olit kadottanut kaikki, mitä sinulla oli tässä maailmassa, tulevaisuutesi oli pimeä ja ilotoin, ja kuitenkin olit sinä nöyrä, lempeä, ystävällinen ja hyvä! Sinä itkit mutta lohduttaen sanoit ystäville, jotka kanssasi surivat: "uskokaa minua, ei tämä ole niin katkeraa!" Silloin ymmärsimme, että lohdutusta löytyy, jota ei tämä maailma anna.
Huokaus ei ollut kauneuden tähden, sillä siinä ei ollut mitään enempää toivomista. Huokauksensa, sanoihin puettuna, olisi kuulunut näin; "voi jos ihmiset nyt voisivat nähdä, ett'en ole mikään noita!" Isäntänsä ja emäntänsä seurassa mennä liehotti hän niityn poikki pitoihin.
Päivän Sana
Muut Etsivät