Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 29. heinäkuuta 2025
Gunhild otti vastan ja alkoi huimia rouvaa. "Selkäänsäkö? Hän saakin tosiaan usein." Gunhild huimasi rouvaa aikatavalla vitsalla. "Ai ai! Hän lienee pahanilkinen." Taas huimaus. "Pahanilkinenkö, hän, raukka! Ei, mutta yliopettaja pitää toisten poikien puolta, kun nämä härnäävät häntä ja sanovat Gunhildseniksi." "Se ai ai se ei voi olla mahdollista." "Mahdollista!
Hänelle oli yhdentekevä, jos heidän välinsä oli hyvä tai paha. Hän itki siksi kuin uupui niin, ettei enää jaksanut mitään ajatella eikä surra. Mutta siinä hän lepäsi yhä samassa asemassa. Tuntui viimein kylmäävän, silloin hän nousi. Niin heikoksi hän oli käynyt mielenliikutuksesta, että päätä huimasi, kun hän seisoalleen nousi, ja koko ruumis vapisi. Hän katseli ympärilleen.
Lomassa aina kuului äidin vieno ääni, yhtä hiljaisena kuin ennenkin, mutta suloisempana vielä ja rakkaampana jos mahdollista. Puoli kahdeksan kello löi. Täytyi jo nousta pukeutumaan, että ennättäisi kouluun. Kas, kuinka hän nyt tuntui heikolta. Ja päätä huimasi, silmien edessä pyöri niin somia, täriseviä vinkuroita ja korvissa soi, että kumisi.
Mutta pienoinen vastasi vaan sydämellisellä naurulla ja huusi yhä edelleen: "etpä sittenkään mua löydä, isä ... koetahan vaan." Juuri hänen viimeisiä sanoja lausuessaan kuului vihellys. Isälle nousi veri päähän; häntä huimasi. Mikä kamala onnettomuus saattaisikaan nyt tapahtua! Pysäys-paikassa oli jo tavarajuna ja, ell'ei hän oikein vaihettaisi pikajunan kiskoja, törmäisivät ne auttamatta yhteen.
Hänellä oli pienissä jaloissaan kultaompeleiset samettitohvelit, ja silkkisukan peittämiin korkeihin nilkkoihin katsahtaessa ajatusta huimasi. Korpinmustia kiharoita pitivät huolimattomasti koossa pienet kultakammat, niinkuin sen ajan tapa oli. Loistavan valkoisissa sormissa säteilivät kullatun pronssilampun valossa jalokivet, kirkkaat kuin vesi.
Hänelle pöytärahaksi tarjotut 15,000 hopeataalaria vähensi hän itse 12,000:teen. Semmoiset olivat ne ominaisuudet, joilla Kaarlo Emil Lewenhaupt saavutti kunnioituksen ja ihailun, joka näytti rajattomalta. Jokunen luuli huomanneensa, että häntä huimasi hänen ylevä asemansa, mutta näiden muka kadehtivien pärjääjien äänet tukahutettiin.
OLAVI: Isäni, sinä voit pahoin...? MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne... Pian ohimenevä pyörtymyskohtaus. Minun päätäni huimasi todellakin. Kiitos. Te näette, että minä olen jo vanha. Olavi, sinä näet, että Suomen kirkko kaipaa jo toista kättä, joka on minua teräksisempi. Mistä me puhuimmekaan? Niin, se on totta, tuosta naisluostarista: me emme sitä rakenna siis.
Kuinka kauvan hän siinä makasi, sitä hän ei tiennyt. Hänen korvansa kumisivat, hänen silmiänsä huimasi, hän ei voinut itkeä elämänonni, tulevaisuus, kaikki oli kadotettu, murskaksi mennyt. Päästyään omaan valtaansa hyppäsi hän ylös, otti viulun ja tahtoi lyödä sen seinää vasten. Hän oli jo nostanut sen lyödäksensä, vaan sitäpä hän ei ollut mies tekemään.
Siellä hän miltei hypähtäen kietoutui nuorukaisen kaulaan, ikäänkuin ei olisi tahtonut häntä ensinkään päästää. Nuorukainen sulki hänet syleilyyn ja hänen päätään miltei huimasi tuntiessaan kyynelten kostuttamien suortuvain kosketuksen kätensä ja vyötäisten välissä huulet tapasivat toisensa. Tytön pää taipui taaksepäin eikä hän katsonut nyt nuorukaista silmiin niinkuin ennen, vaan suoraan ylös.
Se sama tunne huimasi päätä, joka silloin kaupungissa siellä sillä korkealla mäellä ... mutta ei se nyt päässyt puhkeamaan! Elli puristautui airoon kiinni ja unohtui katselemaan. Noinko syvää siellä on? ... noinko korkeaa? Ja venhehän kelluu ihan kuin ilmassa ... mitenkä se pysyy?... Ja minkähänlaista olisi, jos tuonne putoaisi?
Päivän Sana
Muut Etsivät