Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 6. heinäkuuta 2025
"Valkea-ihoinen puhuu totta", sanoi eräs neekeri kääntyen Banun puoleen. "Valkea herra kuuluu hänelle. Banun täytyy pitää sanansa pahallekin miehelle, kun sana kerran on annettu". Toivo vieläkin saada kostonhimoansa tyydyttää väänsi voudin kasvot ilkeän näköisiksi ja veitsi kohossa läheni hän uudestaan Emmerichiä, joka käänsi ajatuksensa Jumalaan, luullen viimeisen hetkensä tulleen.
"Isä rakas", sanoi hän ja koetti olla niin levollinen kuin suinkin, "ei huolita puhua tästä; en tunne mitään tarvetta avata sydäntäni mitä näihin kysymyksiin tulee ... jokaisenhan täytyy sentään mennä omaa tietään, hänen oman hetkensä täytyy tulla, toisen ei kelpaa... Ja lupaan sinulle, isä, että kun minun hetkeni tulee, kun tunnen tarvitsevani apua ja ohjausta, silloin käännyn sinun puoleesi, isä..."
"Nyt se menee hyvää ravia", sanoi Witt pistäen päänsä ulos ikkunasta, "se menee täyttä laukkaa! Pitäkäät nyt kiinni! nyt sitä mennään kelpo kyytiä! Ei, lapset, katsokaas vaan, kuinka se kiitää eteenpäin, kaikki oikein lentää ohitsemme". Ukko Witt istui tässä niin onnettomana, kuin jos hänen viimeinen hetkensä olisi tullut, hän pani kätensä ristiin.
Reetan täytyi totella ja hän luuli nyt jo viimeisen hetkensä lyöneen. Kun vihdoin tuli oli saatu syttymään, meni Martti ulos aittaan, josta kohta ilmestyi takaisin, nuo kuuluisat "kumplastikengät" kädessä. Hän otti hiilikoukun uunin korvalta ja työnsi Marin tulevat vihkimäkengät sillä ihan uunin perille.
Olihan tuo kaikki vain pisara äärettömyydessä. Hän itse ei ainakaan kuolematon ollut. Hänellä oli vain tämä hetkensä ja tämä aarteensa, jota hän juuri nyt piteli käsissään. Kerran sekin häneltä riistettäisi.
Vaan on hänellä nyt sentään hetkensä hänelläkin, ne »suuret hetkensä», jolloin näemme, kuinka suuri hän on, tuo suuri miehemme. Hän syntyi siihen aikaan, jolloin ne suuret miehemme, joille jo on patsaitakin pystytetty, parhaillaan vaikuttivat, puhalsivat ilmaa kansamme keuhkoihin ja sen ahtaita näköpiirejä avartivat.
Sata vuotta käytyään voi se käydä vielä toiset sata vuotta, voi soittaa vielä monen sukupolven syntymän ja lyödä heidän viimeiset hetkensä. Sekö se lienee, joka on herättänyt minussa vanhaa kelloani kohtaan niin suurta kunnioitusta, että välistä vaistomaisesti otan lakin päästäni käydessäni kysymään häneltä ajan kulusta. Hän astuu keväisenä yönä Alppilan tietä kaupunkiin päin.
Nyt hän ei kuitenkaan enää antanut pelottaa itseään, vaan asettui asumaan erään vaununtekijän luo, käytti osan aikaansa rukouksiin, osan perheenemännän auttamiseen, ja odotteli luottavasti, milloin hänen hetkensä oli tuleva. Linnanherran ympäristössä oli muutamia, jotka olivat taipuvia kuulemaan tytön sanoja.
Hänen ajatuksensa kääntyivät, kenenkään niitä kääntämättä, takaisin hänen lapsuutensa aikaan, hän eli uudestaan päivä päivältä muistoissaan kuluneet hetkensä ja olipa, kun oli hän muistoissaan ehtinyt yöhön, mikä paraikaa kului, kuin olisi joku häneltä kysynyt: "Mikä on palkkasi kaikista pyrinnöistäsi?" Se kysymys oli hiljainen kuin tuulen vienoisin löyhkä.
Ja kun hän keskuudestamme poistuttuaan kohta paneutui levolle, josta hän ei enää noussut, oli niin kuin olisi hän itselleen sanonut: »Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään.» Kuinka liikuttavat olivatkaan hänen viime hetkensä!
Päivän Sana
Muut Etsivät