Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 31. toukokuuta 2025
"En", sanoi Cethegus maistellen isis-viiniään. "Ne ovat aina olleet mielestäni ikäviä." "Ohoh", tuumi Kallistratos, "se oli liian rohkeasti sanottu. Minä sanon teille, että viime Calendaena minä mielettömästi rakastuin erääseen germaanilaisnaiseen, joka ei suinkaan ollut ikävä." "Kuinka, sinä, korintolainen Kallistratos, Aspasian ja Helenan kotimaan mies, voit rakastua barbaarinaiseen?
Tosiaan, se saattanee olla mahdollista. No entä sitte? Entäkö sitte. Ymmärräthän, että minä mielelläni tahdoin nähdä miehen, joka niin kokonaan täytti sinun sielusi ja ajatuksesi. Ah, siispä mustasukkaisuutta ja tyytyväisyyden hymy levisi hänen nyt punastuville kasvoilleen. Ja luuletko sinä, että minä olisin... Ei, mutta Erik... Ja tosiaan Helenan olikin helppo olla uskollinen.
Tuhansittain mehiläisiä ja ampiaisia surisi maustimilta tuoksuvissa pihlajain kukissa. Rappeutuneesen lehtimajaan, jonka päälle oli irralleen levitetty joku temppeliä kuvaava verho kuin teaatterin irtoseinä, oli kahvi aseteltu suurelle paksutekoiselle hietakivipöydälle, jonka levyyn koko pataljoonan sapelit olivat piirrelleet Helenan nimeä tiheään kuin koristeet maurilaisessa kirkon holvissa.
Tämä itku ei ensinkään ollut Helenan mieleen, sillä hän alkoi penkoa, että leski siten pidätettäisiin sisällä ehkä koko päivän. Päivä oli jo puolissa. "Tuossa on mun kellokkaani", virkkoi poika, asettaen isomman kävyn, jolla oli tikuista tehdyt jalat, toisten edelle. "Tuossa on mun kellokkaani", virkkoi tytär.
Silloin tällöin Helena löi soittimesta äänen, yhden ainoan äänen, joka paisui, täytti huoneen ja jälleen kuoli pois kesäillan hiljaisuuteen. Erik piti kättänsä Helenan vyötäisillä ja kuiskaili helliä sanoja hänen korvaansa.
Hänen käsivartensa vaipuivat hermottomina alas, kun hän koetti ottaa portaiden syrjäpuusta kiinni ja hän lankesi portaiden alimmaiselle astuimelle istumaan. "Helena, mikä sinua vaivaa?" huudahti Esa ja riensi vaimonsa luo. "Mitä tämä merkitsee?" Samassa tuli Valpuri juosten portaille. "Oi äiti, äiti! Mikä teitä vaivaa?" huudahti Valpuri, polveutuen Helenan viereen.
Hänen oli löydettävä hänet, millä ehdoilla hyvänsä. Se oli hänen pyhä velvollisuutensa. Kuinka kävisi hänen isänmaansa, jos se hänet menettäisi, kuinka hänen armaan Ainonsa, jos hän tuonelaan muuttaisi! Oo, kauheata! Hän tuli Helenan kadun päähän.
Mutta ne olivat juuri niitä ominaisuuksia, jotka tekivät Helenan mielestä ihmiset "mahdollisiksi". Eikö Helena olisi voinut muualta löytää mitä hän täältä turhaan haki? Eikö hän olisi voinut muuttaa seurapiiriä? Ei. Kun hän kerta oli kotiperheensä tuttavuuksien kautta tänne joutunut ja kotiutunut, niin ei hän mitään sopivampaa osannut itselleen ajatella.
Hän puhui Helenan kanssa taivaan valtakunnasta, Jumalasta, joka oli kaikkein isä, ja pyhyydestä. Tästä pyhyydestä syntyi hänessä puhdas ja täydellinen perikuva, ylevämpi ja jumalallisempi kuin kaikki filosofian sommitelmat, ja hän huomasi, että hänen perikuvansa sai sen mystillisen olennon muodon, josta tämä kirja puhui.
Seuraavana päivänä lähdimme kaikki kolme matkalla, jota kesti aamusta iltapuoleen asti. Vihdoin kuitenkin saavuimme perille, suurenlaisen talonpoikaistalon edustalle. Viikon päästä sen jälkeen ajoi isäntäni minulla pappilaan ja kolme viikkoa myöhemmin sain viedä Helenan ja isäntäni juhlapuvussa kirkolle. Kotimatkalla näin vilahduksella, kuinka isäntä suuteli Helenaa.
Päivän Sana
Muut Etsivät