United States or Madagascar ? Vote for the TOP Country of the Week !
Itse hän tuon tuostakin huudahti: "Hedwig! ... lapseni ... tyttäreni ... mutta voi! kun ei häntä jo kuulukkaan!..."
Suokoon lempeä Jesus, että voisin sen kerran palkita hänen pojallensa!" Hedwig lausui hiljaa: "Kilian!" Magdalena jatkoi: "Siinä ne velat ovat, joita mielimme maksaa, me tunturien lapset!" Hän vapisi koko ruumiiltaan jalosta kärsimättömyydestä ja hänen silmänsä säihkyivät kuin sankarin silmät.
Tuo ylimys, tuo rakastaja oli Lothringin nuori herttua Renato. Hedwig ja Magdalena. Nämät olivat Diesbach'in molempien kasvatteiden nimet. Muutamana päivänä hänen kuolemansa jälkeen he istuivat kumpikin hänen talossaan akkunan luona suuressa kamarissa, joka puolikorkeuteen asti oli tammilaudoilla vuorattu ja yläpuolelta verhottu sinervällä sarsi-kankaalla. Samaa väriä oli kattokin.
Kauan aikaa vielä nuoren herttuan silmät tarkastivat sitä paikkaa rannalla, johon kenties ikipäiviksi Hedwig oli kadonnut hänen silmistänsä. Kuukautta myöhemmin Renato Lothringilainen palasi herttuakuntaansa. Koko väestö riensi häntä vastaan ja tervehti häntä pelastajanansa. Ainoastaan muutamat kaupungit vielä pitivät Burgundin herttuan puolta. Hän valloitti ne väkirynnäköllä.
Jo vähän aikaa sitten, Hedwig oli häntä lähestynyt. Valkoisilla käsillänsä hän aukasi kääreen. Tarvinneeko meidän mainita, kuinka suuri tuon isä paran mielenliikutus, ihastus ja hurmaus oli, kun tämä viehättävä lapsi, jota hän ei voinut, jota hän ei tahtonut vielä kutsua omaksensa, häneen katsoi, häntä lähestyi, häntä koski.
Hedwig oli huudahtanut, kuullessaan runoilijan ilmoituksen. Sitten hän väristen levottomuudesta veti Magdalenan mukaansa luostariin, sai lippaan häneltä, aukaisi sen ja silmäili hätäisesti muutamia papereita. "Hän on puhunut totta! minun isäni! hän oli minun isäni. Enkä minä raukka sitä voinut arvata! ... hän on kuolemaisillaan! hän vartoo minua! hän kutsuu minua! Voi! lähtekäämme, rientäkäämme!"
Siellä vartoo minua se, joka oli sinun äitisi, Hedwig ... ja samana iltana, jolloin yksi noista kivistä, joilla Saint-Jacques'in pakolaista heitettiin, tuon vaimo paran tappoi, tulee teidän viettää häänne Stans'in kirkossa ... minä tahdon sen ... minä siunaan teitä ... hyvästi!..." Tämä oli hänen viimeinen sanansa. Hänen silmänsä, hänen hymynsä kertoivat sen vielä; sitten hän heitti henkensä.
Hedwigin täytyy olla minun sijassani keskustelu-huoneessa, apteekissa, vähän joka paikassa. Magdalenalla taas on kangaskamari ja liinapeso. Tiedäthän, tyttäreni, että on mentävä pyykille." Se oli etenkin veli Starck, josta Hedwig ja Kilian puhelivat. "En tiedä minkätähden", Kilian sanoi, "vaan koko luottamukseni lepää hänessä. Jos me tulemme onnellisiksi, hänestä onnemme lähtee.
Mutta siinä ilmaantui niin totinen tunne, niin tulinen rakkaus, että kaikki, jotka sen kuulivat, hänen kilpailijansakin, ensi sanoista jo hämmästyivät. "Hedwig", hän lausui, "en ole herra enkä ruhtinas. Kruununi ei ole kultaa; siinä ei välky timantit. Muutama tammen ja laakerin lehti vaan. Freiburg, yhtä köyhänä itse kuin minäkin, sen minulle antoi.
"Lapsi parka!" sanoi abbatissa, joka täynnä lohdutusta kumartui hänen puoleensa, ikäänkuin olisi mielinyt samalla kertaa sitoa hänen sydämmensäkin haavan. Ei kukaan muu kuin Jumala voinut sitä parantaa. Hedwig sitä hänelle rukoili, kädet ristissä ja silmät taivasta kohden kohotettuina. Magdalena hoiti toista sairasta. Tämä ei ollut mitään menettänyt voimastansa. Se oli Herman Nagöli.