United States or Liechtenstein ? Vote for the TOP Country of the Week !
Jäi yksin tarina, tuosta opin toiset ottanevat, lapset aikojen etäisten, kansat aamun kangastuvan; näkevät näyn he oudon, kuvan kumman taivahalla, neiti korkea näyssä, sulho kahta korkeampi, kulkevat käsi kädessä kaarta taivahan sinisen, poika niinkuin päivän nousu, impi kuin suvinen auer, taluttavat toisiansa kohti taivahan kupua, sopusoinnun suuren maita, yön ja päivän yhteyttä; aina astuvat ylemmä, häipyvät valohämyhyn.
Yö näkevi yksin sen tulen, mi uhmaa taivaita, maita ja meriä, joita tuhannet tuulet pilvihin nostaa, kuiluihin viskaa. Yö näkevi mykkä ja helmaansa peittää. Sankarit sotii, sankarit sotii, tuskat tuimimmat rintoja polttaa, sydämiä leikkaa. Kuiluihin syöksyvät sadat ja kaatuu, kuiluista nousevat tuhannet taasen, nousevat, sotivat, häipyvät yöhön, mi mykkänä lepää.
Hän oli pyytänyt vaimoani lukemaan hänelle erään kohdan Korkeasta Veisusta, jonne hän oli pannut merkin. Se oli toinen luku, jossa sulho ja morsian puhuvat keskenään ja joka alkaa sanoilla: »Olen Saaronin ruusu ja laaksojen lilja» ja loppuu näin: »Kunnes päivä päättyy ja varjot häipyvät, kulje, ole kuten metsävuohi, minun rakkaani; tai kuten nuori peura Betherin vuorilla.»
Useat jo toisessa polvessa suuren maailman hoijakassa oman äidinkielensä unohtavat. Kuin virrasta hiekkarannalle pärskynyt pisara he kansastansa häipyvät. Ainoastaan harvat ja valitut näistä kymmenistä tuhansista jälleen isiensä rantoja rakentamaan palajavat.
Mutta ehkä hän senjälkeen kun havaitsee kaiken uhmansa ja vaivannäkönsä olleen turhaa, huomaa, että korkeampi tahto on asettunut häntä vastaan, ja ja että hyvä aina lopullisesti voittaa... Toivon hänen kovan sydämensä silloin pehmenevän ja synkän levottomuuden hänen sielussaan tyyntyvän... Kirkas, kaunis kuu, kulje hänenkin ylitseen, kuten kuljet joen yli tuolla kaukana!... Kulje niin, että mustat varjot häipyvät, jättäen sijaa lempeille, hymyileville kuville!
Ja kun äiti pienessä kodissa kertoi ilosta loistavalle Elsalle, että isä oli hänelle lahjoittanut tuon kauniin nuken, ja kun lapsi soperrellen kiitti "kilttiä isää", silloin olivat nuo heikot häipyvät sanat sydänmaasta rakkauden tenhovoimalla saapuneet toivotuille perille ja isä oli saanut olla ottamassa osaa kodin jouluriemuun. Koti!
Ma sammua tahdon kuin tähdenlento tien viitaten erämaan lampeen. Ah, en voi, en saata! Ma elämään tulin, nyt täytyy mun elon laine olla. Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta. Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta. Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini; riemua ei suo rattoisa seura, ei viini. Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät. Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.
Luonto kutsuu, ihmissuvun aikaisimman elämän vaistot pyrkivät jälleen oikeuksiinsa; kymmenientuhansien, satojentuhansien vuotten väliajat häipyvät, entisyys ja nykyisyys kohtaavat toisensa. Luonnon keskellä tunnemme seisovamme jonkun suuren, salaperäisen, ylevän edessä. Kaipuumme on veressä, tunnossa, se on periytynyttä." "Niin, te osaatte kyllä puhua. Mutta ammuittepas kuitenkin.
Samoin tapahtuu toisinaan myöskin Mérautin kotiseudulla Languedocissa, että kuiva, tomuinen ja pölyisten öljypuiden lailla harmaja seutu paahteisen päivän laskeutuessa muuttuu ihastuttavien valovivahdusten loistavaksi näytelmäksi, jonka muodostaa näköpiiriin häipyvät päivänsäteet tai sateenkaaren hitainen riutumus ja kuolema.
Sillä meillä on oikeus uskoa, ettei Jumala meitäkään suotta ole maailmaan kutsunut. Jollei meillä ole isänmaata, jonka entisyys yhtyy ja jatkuu meissä, niin meillä ei ole omaa vakavaa työtannerta, vaan me olemme pajastamme poistettuja seppiä, kodistamme häädettyjä työmiehiä, hävitetyn perheen lapsia, jotka maailmalle häipyvät itsenäistä hedelmää jättämättä.