Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 14. heinäkuuta 2025
Eilert Olsen nousi hymyillen ja he lähtivät astumaan metsäpolkua pitkin valtatielle päin. Vieno iltatunnelma kävi täällä metsän hiljaisuudessa niin läheiseksi kuin olisi se syliinsä sulkenut ja sen valtaamina he kulkivat kauan. Sitte alkoi Eilert Olsen puhella hiljaa kuin itsekseen. Auringonnousua, kevättä ja nuoruutta ihailevat useimmat.
Mutta tuolla toisellakin väitteellä on perustuksensa, sen tiedän, sillä minä olen joutunut tekemisiin sen kanssa. Te, kysäisi Eilert Olsen. Toinin katse kääntyi taas häneen tuskasta terävänä ja sanat puhkesivat esiin kuin vuosikausien ahdistus niissä olisi purkautunut.
Mutta eiväthän kaikki tunne yksinäisyyden, syventymisen ja sanoisinko sulattamisen tarvetta. Ja miksi sitä tuntisikaan ellei usko elämän ulottuvan ajallisuuden tuolle puolen? Eilert Olsen pudisti päätään. En luule, että pääsemme elämän vakavuutta pakoon, vaikkemme uskoisikaan ijäisyyteen siinä merkityksessä, mistä raamattu siitä puhuu.
Sitä nämä »alkulähteetkin» minulle kohisevat. Voimakas sisäinen liikutus kuvastui Eilert Olsenin kasvoilla, ja hän käänsi katseensa poispäin.
Hän oli tapansa mukaan ollut kävelemässä Eilert Olsenin kanssa. Kotimatkalla hän tuli ajatelleeksi, miten paljo hän tälläkin kerralla oli saanut, eikä hän silloin voinut olla muistamatta niitä, jotka kaukana kotona Norjassa varmaan kaipasivat tällaista puolisoa ja isää. Ja hän sanoi sen. He ovat vaimoni kodissa. Heillä on hyvä ja hauska olla. Eivät he ikävöi.
Hän nousi ja meni parvekkeelle. Sieltä löysi hänet Eilert Olsen. Toini ojensi kätensä hänelle, mutta ei voinut puhua. Te puhuitte toissa iltana siitä, mitä olin antanut teille. Olsen piti hänen kättään omassaan. Minä en voi sanoa, mitä Te olette antanut minulle. Mutta minun täytyy kiittää siitä, että olette olemassa juuri sinä, mitä olette. Se tietoisuus on oleva minulle apu läpi elämän.
Eilert Olsenin kasvoille kohosi polttava puna, ja syvät sisäisen tuskan uurtamat uomat ilmestyivät otsalle. Perintö on jotain peloittavaa, on kaikkein peloittavinta ihmiselämässä. Jo raha perinnöksi annettuna voi olla turmioksi, mutta mitä se sittekään merkitsee kaiken muun rinnalla. Ja kuitenkin on perinnön jättäminen niin tavallista. Ajatelkaa esimerkiksi vanhempia eikä vanhempia yksistään.
Eilert Olsenin katse etsi Toinia, ja se katse kiitti, se kiitti tietä selvittävästä valosta, kiitti siitä suuresta, aina uudesta ihmeestä, joka opettaa ihmislasta ymmärtämään, että suuri ja ehjä rakkaus aina rikastuttaa, tekee onnelliseksi, kohtasipa se missä muodossa ja missä oloissa tahansa.
Ainakin alenee elämän tarkoitus tuntuvasti, puuttui Eilert Olsen puheeseen, sekä yksilöön että ihmiskuntaan nähden, ellei meillä ole aineellisuuden yläpuolelle kohoavaa tarkoitusta. Oma minä opettaa meille, mikä tarkoitus on kullakin päivällä.
He olivat aina olleet suoria toisilleen. Hän tahtoi viime hetkeen asti saada suhteen säilymään samanlaisena. Eilert Olsen ymmärsi, mitä hän tarkoitti. Niin, sanoi hän, minä olin muualla, ja minun täytyi olla siellä yksin. Mutta nyt olen täällä. Hän hymyili hänelle ominaista, lämmintä hymyään. Olen niin kiitollinen siitä, että voin olla suora. Mutta ettekö tule istumaan?
Päivän Sana
Muut Etsivät