United States or Christmas Island ? Vote for the TOP Country of the Week !
Me tulemme huomenna, kuiskasi Toini neiti Tollille. Hevonen lähti. Heillä on toisensa, sanoi Eilert Olsen, ja oli kuin suuret kaihon kellot olisivat kumahtaneet soimaan. Niin, heillä on toisensa, toisti Toini, ja sanoissa kajahti: minä aavistan ja ymmärrän sen onnen, sen kaihon suuruuden. Valtavaa jälleennäkemisen hetkeä seurasi pari tuskan täyttämää päivää ja yötä.
Hän seisoi pihalla, puhellen matkapukuun puetun nuoren, solakan naisen kanssa. Vieras seisoi selin tuleviin, mutta wieniläisen huudahdus sai hänet äkkiä kääntymään, ja samassa leimahti helakka puna hänen kasvoilleen. Te täällä. Se sanottiin melkein änkyttämällä. Toinin katse karkasi vieraasta Eilert Olseniin, joka kumartaen tervehti.
Vasta kun he olivat saapuneet pienelle tasangolle, jonka jyrkkien vuoren seinämien lomasta alppijoki voimakkaana kuohui esiin, pysähtyi Eilert Olsen. Täällä on minun paikkani. Täällä on hiljaisuuden maa. Ettekö käy istumaan? Hän levitti päällystakkinsa maahan Toinille istumapaikaksi ja asettui itse viereen. Sitte hän kiersi kädet ristiin polven ympäri ja jäi siihen vaipuen ajatuksiinsa.
He olivat jo kahdesti pysähtymättä sivuuttaneet Jerichaun: Adamin ja Evan, mutta se kiertyi aina uudelleen heidän tielleen. Kun he taas joutuivat sen kohdalle, pysähtyi Eilert Olsen. Toini ei rohjennut sitä tehdä. »Heillä on toisensa, heillä on toisensa», kaikui kumahdellen. Hän kääntyi poispäin. Eilert Olsen jäi yksin. Hänen päänsä painui syvään.
Kaikki se hilpeys, ilo ja elinvoima, joka Toinissa kauan oli ollut lamassa, puhkesi silloin esiin vastustamattoman voimakkaana. Ja ilo teki Eilert Olsenille hyvää. Vaikka hän itse oli saanut tuon ilon puhkeamaan, tuntui se, kun se Toinin silmistä häntä vastaan säteili, joltain uudelta, ulkoapäin tulevalta, joka häntä auttoi ja rikastutti.
Sinä olet nainen, sanoi Eilert Olsen itsekseen, katseen seuratessa Toinia, ja nainen voi rakastaa ja olla uskollinen omistamatta, mutta minäkin miehenä tahdon tehdä sen. Toini kääntyi. Hän oli tuntenut Eilert Olsenin katseen. Te olitte muualla, sanoi Eilert Olsen ojentaen kätensä. Hän tuskin huomasi itse, mitä sanoi. Toini katsoi kysyvästi häneen. Tekin olitte muualla, sanoi hän painokkaasti.
Se raju mielenliikutus, joka valtasi Eilert Olsenin, heidän puhuessaan perinnöstä, se syvä, hillitty tuska, joka silloin värähti hänen jokaisesta sanastaan, mikä oli sen alkusyynä? Mikä se kuorma oli, jota hän kantoi ja jota ei Toini saanut keventää, mikä se veristävä haava, jolle ei ystävällä ollut oikeutta laskea lääkitsevää kättä?
Ehkä siitä syystä niin rakastan ja ymmärrän koulupoikiani lisäsi hän hetken vaitiolon jälkeen. Lapsen ja nuorukaisen mielessä on niin paljo, jolle usein ei anneta mitään arvoa, ja kuitenkin on se niitä murusia, jotka koottuina voivat antaa ravintoa ja elinvoimaa. Eilert Olsen vaipui syviin ajatuksiin. Sitte hän yhtäkkiä kuin havahtuen katsoi Toiniin ja kysyi: Vieläkö tahdotte kuulla?
Kun emäntä viimein työnsi tuolinsa syrjään ja nousi, tuntui se helpoitukselta. Menkää hänen luokseen, pyysi Eilert Olsen. Hän tarvitsee teitä. Toini juoksi portaita ylös ja nakutti neiti Tollin ovelle. Vastausta ei kuulunut. Silloin raotti hän ovea. Neiti Toll oli painunut oven viereen leposohvaan, ja voimakkaat nyyhkytykset vapisuttivat hänen koko ruumistaan.
Olen kuullut elämän voimakasta saarnaa ihmisessä olevasta Jumalan voimasta. Eilert Olsen katsoi häneen kysyvästi. Te ette ymmärrä minua, mutta ei se mitään tee. Ymmärrämme kuitenkin toisiamme tarpeeksi hyvin. Mutta tahtoisin Teille sanoa sellaistakin, jota soisin teidän ymmärtävän. Lähtö on yhtäkkiä tullut niin lähelle. Siksi tahtoisin sanoa, miten paljosta kaikesta minun on teitä kiittäminen.