Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 14. kesäkuuta 2025
Hän tahtoi täällä alppien ylängöillä unohtaa laakson ahtaat olot. Eilert Olsenkaan ei puhunut omista oloistaan. Toini tiesi vain sen, että hän oli opettaja, oli naimisissa, ja että hänellä oli lapsia. Kun ei tohtori Olsen itse puhunut mitään oloistaan, ei Toinikaan tahtonut niihin kajota. Heidän keskustelunsa suuntautuikin aina kuin itsestään toisille aloille.
Mutta hän pelkäsi sitä heräämisen hetkeä, joka hänelle sanoi: nyt on kahden kuljettava tienne loppuun kuljettu, nyt odottaa teitä elämä vaatimuksineen. Se hetki toisi tullessaan myöskin toisten oikeuksia Eilert Olseniin, sen hän tiesi, oikeuksia, jotka olivat suurempia kuin hänen omansa. Ja hän tunsi pelkäävänsä jo kaikkia tuon hetken enteitä. Sentähden hän nyt oli joutunut tasapainostaan.
Rakastaa omistamatta, se kypsyttää, vanhentaa ja tekee sittekin onnelliseksi. Hän säpsähti omaa ajatustaan. Oli kuin tietoisuus siitä, että hänen olemassaolonsa oli Eilert Olsenille onnen ja avun lähde, nyt olisi esiintynyt hänelle enemmän elämää täyttävänä kuin koskaan ennen.
Se soraääni, joka neiti Tollin tultua hetkeksi oli särähtänyt, väistyi kaiken sen tieltä, mitä Toini oli saanut. Mutta seuraavana aamuna muistui se jälleen mieleen. Toinia ei haluttanut tavalliselle aamukävelylleen. Ei olisi ollut hauskaa, jos hän olisi saanut neiti Toliin toverikseen, eikä hän myöskään tahtonut ajatella sitä mahdollisuutta, että tapaisi Eilert Olsenin ja neiti Tollin yhdessä.
Mutta se teidän lempipaikkanne, tiedusteli Toini, Olsenin avatessa hänelle porttia. Sinne lähdemme jonain oikein kauniina iltana. Iltapäivän aurinko paistaa helotti meheville ruohikkorinteille, ja metsästä kajahtivat milloin jokeltajien iloiset äänet, milloin karjan kilahtelevat kellot, kun Toini ja Eilert Olsen lähtivät kävelylleen.
Eilert Olsen hymyili. Niin taitaa olla. Minä luisun huimaavaa vauhtia yksipuoliseen hiljaisuuden ihailuun. Mutta enhän minä muille lakia säädä. Itselleni vain on hiljaisuus kuin ystävä, joka käy yhä suuriarvoisemmaksi, yhä rakkaammaksi, mitä enemmän saan olla sen seurassa. Minulla taisi jo lapsena olla taipumuksia tähän suuntaan.
Se on ainakin ainoa tyydyttävä, onnelliseksi tekevä usko jatkoi Eilert Olsen. Ei kukaan voine kieltää kristilliseltä maailmankatsomukselta sen suurta, sovittavaa, selittävää ja onnelliseksi tekevää voimaa. Miksi me sen sitte hylkäisimme, kysäisi rouva Hutz.
Eilert Olsen ei kuullut huomautusta tai ei tahtonut kuulla. Elämänkatsomus, joka tyydyttävästi ja sovittavasti selittää kaikki, jatkoi hän sekä sen, mitä itse kokee että sen, minkä ympärillään näkee, sellainen elämänkatsomus tekee ehdottomasti optimistiksi. He olivat puhellessaan nousseet järven rannasta huvilaan päin ja astuivat portista juuri gongongin soidessa.
Ja ylinnä hehkuivat lumihuiput kuin mahtavat taivasta kohden leimahtelevat liekit. Ilta oli pukenut luonnon loistavaan juhlapukuun. Vasta kun hehku alkoi hälvetä, kun hohde häipyi ja varjot tummenivat, kääntyivät Toini ja Eilert Olsen hitaasti kotiinpäin. Täällä tulevat pohjoismaalaisemme, huudahti kimeällä äänellä vanha wieniläinen Toinin ja Eilert Olsenin lähestyessä.
Ymmärrän teitä, sanoi Toini hiljaa. Minä muistan äitini kasvojen kirkkauden. Kiitoksia. Eilert Olsen puristi hänen kättään. Se oli ensimmäinen käden ojennus, ja sen jälkeen tunsivat kumpikin löytäneensä ystävän. Se oli ihmeellistä aikaa, se joka nyt alkoi. Päivät ja viikot tuntuivat hetkiltä.
Päivän Sana
Muut Etsivät