Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 14. lokakuuta 2025
Carmela tapasi hänet tässä tilassa kerran. Kiepsahti hänen polvilleen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. Katsoi sitten silmiin hyvin surullisesti ja totisesti ja kysyi: Opettaja on taas itkenyt? Miksi? Minä rakastan, vastasi Johannes vaikeasti, kääntäen kasvonsa pois ja painaen molemmin käsin ohimoitaan. Minä tulen hulluksi rakkaudesta. Ja hän? kysyi Carmela hiljaa.
Mutta juuri Sisilia oli lähettänyt hyvän hengettärensä häntä suojelemaan. Carmela tuli hänen pelastajakseen. Johannes oli pensionaatista yksinäisyyteensä muutettuaan vain pari kertaa kadulla ja pikimmältään tavannut hänet. Nyt hän rupesi jälleen enemmän hänen kanssaan seurustelemaan. Carmela kävi usein illalla hänen kotonaan.
»Silloin ma unestani heräsin.» Hän muisti jokaisen vivahduksen, jokaisen varjostuksen Liisan äänessä, jonka surumielinen sointu oli ikäänkuin hyväillyt jokaista tahtia, hellinyt jokaista tavua ja ääntiötä. Eihän Carmela sitä niin laulaa osannut. Mutta hän lauloi sen tummana, valittavana tuskanhuutona, otsa rypyssä, yhtämittainen jännitetty ilme mustissa silmissään.
Johannes oli tuntenut siinä silmänräpäyksessä, että Carmela rakasti häntä. Mutta myöskin hänen oman olemuksensa läpi oli kulkenut kultavirta. Oliko hänkin niin nuori siis? Saattoiko hänkin ehkä vielä rakastua?
Hän ei voinut hillitä itseään enää, vaan purskahti itkuun, puristi nopeasti ja lujasti kädestä rouva Rabbingia ja syöksyi ulos huoneesta yleisen hämmästyksen vallitessa. Carmela sai kiinni hänet käytävässä. Hänkin oli itkuun purskahtanut. Hän ei kysynyt mitään, hän ei sanonut mitään, hän kiersi vain käsivartensa Johanneksen kaulaan ja oli tukahduttaa hänet pitkään, palavaan suuteloon.
Lähetetty sieltä noina hirmun ja kauhun päivinä jonkun hyväntekeväisyys-komitean toimesta Roomaan ja sai nyt ikäänkuin armosta asua tässä pensionaatissa, jonka pitäjät olivat sisilialaisia niinkuin hänkin ja olivat olleet hänen vanhempiensa hyviä tuttavia. Itse asiassa teki Carmela kyllä työtä leipänsä edestä. Koko taloudenhoito lepäsi nimittäin miltei kokonaan hänen nuorilla hartioillaan.
Hän sanoo, että hän rakastaa minua ja vain minua iankaikkisesti. Carmela katsoi häneen ymmärtämättömänä. No? kysyi hän silmät suurina. Sittenhän on kaikki hyvin? Ei, ei, hän pettää? Pettää? Niin. Hän vannoo väärin. Hän pettää minua toisen miehen kanssa. Nyt lakkasi Carmela kokonaan itkemästä. Hänen otsansa rypistyi. Hänen huulensa vetäytyivät kapeaksi viivaksi kuin veitsenterä.
Johannes katsoi vakavasti ja surumielisesti häneen. Minä olen jo tappanut hänet. Ymmärrän, virkahti Carmela, oppivaisesti päätään nyykäyttäen. Mutta rakkaus ei kuollut hänen kerallaan. Niin, ei minun rakkauteni, selitti Johannes. Hän nousi haudastaan. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Carmelan silmät saivat hätääntyneen ilmeen.
Ja heti kun hän näin ajatteli, hän tunsi karaistuvansa myöskin tuota toista painajaista vastaan, joka vielä uhkasi hänen onneaan hänen omien aivojensa komeroista. Saattoihan sieltä milloin hyvänsä soinnahtaa tuo kauhun sävel: »Miksi kultani hylkäsit mun?» Siellä vaara piili. Carmela oli sen rinnalla vain varjon varjo, vain heijastuksen heijastua.
Carmela toi mukanaan henkäyksen puhdasta ilmaa Johanneksen asuntoon. Ja sitä tarvittiinkin siellä kyllä, myönsi Johannes mielellään. Eikä Carmela suinkaan tehnyt tuota vain kuvaannollisesti. Hän saattoi ilmestyä Johanneksen luo myös aamulla, harja ja kihveli kädessään, lakaista, pestä, tuulettaa ja puhdistaa, niin että sitä oli sydämen-ilo nähdä.
Päivän Sana
Muut Etsivät