Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 14. lokakuuta 2025
Oikeastaan hän ei ollut roomalainen, vaan sisilialainen, Carmela nimeltään. Hän oli kadottanut vanhempansa ja kaikki sukulaisensa Messinan maanjäristyksessä.
Hän ei välitä minusta vähääkään. Johannes itki ääneen. Myöskin Carmela itki. Syntyi hetken vaitiolo. Sitten rupesi Carmela tuota miespoloista lapsellisesti hyväilemään ja lohduttelemaan. Hän välittää, minä tiedän, minä vakuutan, että hän välittää. Minä menen hänen luokseen, minä sanon hänelle, minä kysyn häneltä... Ei, ei, keskeytti Johannes. Se ei auta mitään.
Hänen alaleukansa työntyi julmasti eteenpäin, hänen pienet, ruskeat kätensä puristuivat nyrkkiin ja hän lausui matalalla äänellä, mutta jokaista sanaa korostaen: Sitten minä tappaisin hänet. Johannes kääntyi, unohtaen myöskin kyyneleensä. Sinä? Niin, jos olisin teidän sijassanne, vastasi Carmela katsoen tiukasti ja kiinteästi häneen. Tappaisit? Niin. Eihän ole mitään muuta keinoa.
Juoksi sitten samalla kiireellä takaisin saliin ja jätti Johanneksen seisomaan siihen paikkaan tyrmistyneenä tästä odottamattomasta lohdutuksesta. Mutta hän oli lakannut itkemästä. Niin paljon oli Carmela kaikissa tapauksissa saanut aikaan lahjalla, jonka hänen aavisteleva, epämääräinen ja samalla erehtymätön luonnonviettinsä oli käskenyt hänet tuolle vieraalle miehelle antamaan.
Kukin heistä saanut käteensä pienen vahakynttilän ja niin lähdetty tuohusta kantavan munkin jälestä loppumattomia solia ja käytäviä taivaltamaan. He olivat kulkeneet hanhenmarssia, munkki edellä, sitten Carmela, sitten Liisa, ja Johannes viimeisenä. Muuten he eivät olisi mahtuneetkaan, sillä käytävät olivat vain metrin ja puolentoista levyisiä.
Jotkut Johannekselle tuntemattomat, taika-uskoiset luonnonvaistot liikahtivat hänessä ja hän kysäisi melkein rajusti Johanneksen ranteesta puristaen: Kuinka? Hän nousi haudastaan? Johannes sai vaivoin hänet tyynnytetyksi. Mutta Carmela oli antanut hänelle ajatuksen. Tästälähtien mietti hän vain keinoa ja tapaa, kuinka hän surmaisi Liisan. Veren ajatus virkisti Johannesta.
Mutta hänen kuvansa pyöri alituisesti hänen mielessään. Se, joka piti häntä edes hiukan pinnalla tänä ainaisen itseensä syventymisen ja kaiken pohjaan menemisen aikana, oli Carmela. Tahtomattaan, aluksi tietämättäänkin Johannes nojasi häneen. Carmela kantoi, samoin tietämättään, osan Johanneksen yksinäisyystaakasta. Huomattuaan sen oli Johannes hänelle tuosta syvästi kiitollinen.
Se olisi ollut aivan liian valoisa ja päivänpaisteinen heille. Katakombeihin! Sinne, sinne alas, maan uumeniin, minne ei päivä paistanut, ei kuu kumottanut. Siellä oli heidän kohdattava toisensa. Siellä seisottava kuoleman Herran edessä. Kirje päättyi sanoilla: »Olisin hyvin iloinen, jos tulisit.» Ja siihen oli vielä lisätty jälkikirjoituksena: »Myöskin Carmela näkisi sen hyvin mielellään.»
Johannes voitti vielä kerran itsensä. Hän muutti pois pensionaatista, jossa Carmela asui, ja vuokrasi itselleen oman huoneuston, ensimmäisen minkä sai, Lateranin puoleisessa kaupungin-osassa. Ensin luuli hän tehneensä sen todellakin Carmelan vuoksi, ettei tuo onneton tyttö ehkä vielä rakastuisi häneen ja tulisi hänen kauttaan entistään onnettomammaksi.
Ylemmät kerrokset nähtävästi sortuneet ja painaneet heidän huoneustonsa kattoa. Hän kuullut, kuinka se oli ritissyt ja ratissut liitoksistaan. Sitten hän ei voinut enää muistaa mitään. Tulin tietoihini, kertoi Carmela, vasta eräällä torilla, jonka ympäriltä kaikki rakennukset olivat sortuneet. Minun oli kylmä, nälkä ja jano.
Päivän Sana
Muut Etsivät