Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 18. kesäkuuta 2025
Mutta minkäänmoista selitystä Erkin menettelyyn ei Aunella kuitenkaan ollut, ja sitä hän sanomattomasti kaipasi. »Eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa», oli Aune itse kerran sanonut, ja hän tunsi, että häneltä nyt kysyttiin, vastaisiko hän todella teossa sanoistansa. Taisiko hän unohtaa oman itsensä?
Ei paljon Aune nauranut, Ei monta kertaa muhoillut, Iloinnut ei kuin lapset muut, Ikänsä itki vaan: Ikänsä itki ailuitaan Ja vaikeroitsi vaivojaan, Ja jäljet hänen tuskistaan Suupieliin painuivat: Syvälle poskiin painuivat Nuo tuskain jäljet tuikeat, Nuo kärsimysten kertojat; Mut kerran aamulla...
Hän tunsi jo hänessä sen nuoren tytön, joka nyt niin kokonaan oli hänen sydämensä vallannut. Hymyillen oli Erkki niinikään kuunnellut hauskoja kaskuja Aunen kouluajoilta, mutta kun Aune sitten oli kertonut äitinsä kuolemasta, oli puhunut surunsa suuruudesta ja velvollisuuksien painavasta taakasta, joka joutui hänelle vanhimpana tyttärenä, silloin ei Erkki enää ollut hymyillyt.
Hän oli niin omituisen rauhaton tänä iltana. Erkki oli sanonut pian taas lähtevänsä, ja siitä oli Aune pahoillaan, pahoillaan etenkin, kun hän ei saanut näyttää suruansa. Tuntui raskaalta teeskennellä iloisuutta. Hän oli aina ennen ollut suora Erkille. Kesken oli hän nyt lopettaa laulunsa, mutta hän voitti liikutuksensa ja jatkoi. Hän sulki ainoastaan nuotit, säesti ulkoa ja lauloi.
Silloin kuuli hän sisältä laulua. Hän läheni ovea ja astui saliin. Aune istui soittokoneen ääressä. »Jatkakaa, neiti Saario», pyysi Erkki, kun huomasi Aunen aikovan lopettaa. Ja Aune jatkoi: »Käy, sydän kärsivä, sovinnon Ja soinnun kevät tääll' antaa!» Tuossa se siis oli tuo tuttu ääni! Erkki oli jo kysyä, missä Aune edellisenä iltana oli ollut ja minne menossa, mutta malttoi hän mielensä.
Seuraavana talvena oli hän pikipäin saanut tavata Aunen Helsingissä, ja kesällä oli hän taas käynyt Tähtiniemellä vieläpä saanut nuoret sieltä houkutelluksi kiertomatkalle hänen kotipuoleensa. Aune ja hän olivat hämmästyttävän pian toisiinsa tutustuneet. He tunsivat kumpikin, että käsittivät toisiaan ja olivat vapaasti yhdessä, avomielisinä kuin ystävän seurassa.
Isänsä häntä välistä ihmetellen katseli, ja kerran hän veti hänet puoleensa leikillisesti huomauttaen, että hänen »pieni päivänsäteensä oli vielä tavallistakin lämpöisempi.» »Ja kun minä juuri olen sinusta Kaarlolle kannellut!» Aune katsoi hämmästyneenä isäänsä. »No, no, älähän peljästy, minä vain kirjoitin hänelle, että olet heikontunut ja laihtunut. Eihän se vaarallista ollut?»
Kotiin mennessä poikkesi Aune tervehtimään erästä tuttua sairasta, mutta lieneekö matka väsyttänyt tai sairaan luona käynti, illalla oli hän alakuloinen ja uupunut. Raskaasti nojasi hän Erkin käsivarteen heidän yhdessä istuessaan hänen huoneessaan. »Kuules», sanoi hän äkkiä, »olen tänään niin paljon muistellut äitiäni. Muutamat hänen antamistaan muistoista ovat rakkainta, mitä minulla on.
Päivän Sana
Muut Etsivät