United States or Belgium ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sen eteläisellä puolella näet ensiksi ihan jalkas alla tuon mainitun, juohevasti kaltevan ahon, kauempana synkeän korven, sen takana taasen Sompiosuon, ja tuolla ilman reunalla kohoo ylös vaisusti sinertävä Teerimäki.
Lihapatansa vaiheilla oljentelivat veljekset; mikä istui kannon päässä, mikä ahon kuivalla kamaralla, nauttien runsasta aamullistansa. Siinä myös koiratkin, rehoittaen mahoillansa, hilloivat härjän saartuvallista, voimakasta lihaa. Kaikkein kasvoilla näkyi hilpeys ja jykevä rauha. TIMO. Kiitos Viertolan herralle tästäkin atriasta. JUHANI. Kiitos ja kunnia hänelle!
Saman luonnon-tuoreuden ja yksinkertaistuttavan tyylittelyn voimme me katsoa myöskin Margaretassa yhtyneen. Ivalon aseman suomenkielisessä kirjallisuudessa määrää toiselta puolen Aho, toiselta puolen Järnefelt. Hänellä ei ole Ahon uneksivaa, utuista mielikuvitusta, yhtä vähän kuin Järnefeltin syvällistä sielun-erittelyä.
Minna Canthin Anna Liisa, Juhani Ahon Heränneitä, Arvid Järnefeltin Heräämiseni, kaikki ne ovat aivan yhden-aikaisia, kaikki osoittavat ne uuden tuulenkäännöksen merkkejä suomalaisessa kirjallisuudessa. Juhani Aho menee jo Minna Canthia pitemmälle, ei kuitenkaan vielä uskonnolliseen tunne-elämään asti, jonka hän ikäänkuin tahallaan jättää Arvid Järnefeltin asiaksi.
Valkoinen tupa seisoo pimenevän ahon reunassa mustien kantojen keskessä, ja musta ovi katselee eteensä kuin kummissaan kysyen: »Kenelle se minut teki, kun ei tulekaan?» Toisille oli Matti tupansakin tehnyt... Olin polkupyöräretkellä, ja oli olevinaan äärettömän tärkeätä, että juuri sillä ja sillä tunnilla ja minuutilla joutuisin perille.
Mutta tätä, samoin kuin yleensä Ahon myöhäisintä tuotantoa, täysin ymmärtääksemme täytyy meidän nopeasti katsahtaa, mitä sillä välin oli tuolla ulkona maailmankirjallisuudessa ja koko europalaisessa hengen-elämässä tapahtunut. Vaikutusta seuraa aina vastavaikutus, aktsiota reaktsio.
Etäämpänä tien pohjassa valaisi aurinko puita ahon laidassa mäen päällä ja valkeapäinen punainen virstanpatsas heloitti illan paisteessa. Siitä oli laaja näköala kaikille tahoille. Takaapäin näkyivät Tyynelän katot ja pellot ja lehmisavu sekä suuret järvenselät.
Nähdessään heidän siinä kiipeävän, hartiat hiukan kumarassa, hitain askelin, joiden tahtiin hän itsekin pian yhtyi, kadoten milloin lehtoon, milloin vanhan ahon reunaa kulkien, tuli Anteron mieleen kuva, jonka hän oli lapsuudessaan jossain nähnyt, kuva kaitaisesta vuoren rinnettä nousevasta tiestä, jota uskovaiset vaelsivat taivaaseen, sill'aikaa kun toiset leveätä alamäkeä tanssivat kadotukseen.
Loistoisassa esseessään Juhani Ahosta teoksessaan »Suomalaisia kirjailijoita» on Eino Leino tullut eräässä suhteessa sangen merkillepantavaan tulokseen. Hän lausuu m.m.: »Juhani Ahon teokset seuraavat toisiaan elimellisellä, miltei elämäkerrallisella välttämättömyydellä.
Risto oli arvannut oikein, miltä suunnalta vihollinen oli tulossa. Risto pikku laumoinensa oli juuri saanut kanuunansa kuntoon, kun hän näki suuren-summattoman joukon vihollisia purkauvan metsästä ahon toiselle reunalle polkutien suunnalta.