United States or Sri Lanka ? Vote for the TOP Country of the Week !
On koti siellä, missä aatoksesi vapaina leikkivät kuin lapsoset, ei turhaan haasta siellä sydämesi, vastaasi soi kuin henkes sävelet. Se koti on, miss' saat sa hapset harmaat, mut kukaan nää ei, että vanhenet, ah, siellä himmenevät muistot armaat kuin metsän taakse harjut kotoiset. väkinäisellä ivalla. Te lämpenette Siitä, mikä muuttuu pilkaksi Teille! siinä ero on.
et piilota, ma pelkään, kynsipirut tekevät pahaa meille; jäljessämme he ovat, tunnen heidät, nään jo heidät.» Ja hän: »Jos peili oisin, ulkonaista en kuvaas nopeammin heijastaisi kuin sisäiset nyt kiinnän mielikuvas. Nyt juuri aatoksesi sattui seuraan mun aatosteni, saman hahmoisien, niin että saman niistä tuuman tein ma.
Sisältä sen ma kuulin: »Jos mun lailla näkisit rakkauden, mi meissä palaa, sa ilmi tuonut oisit aatoksesi. Mut että vartoen ei viipyis sulta päämääräs korkea, ma kohta vastaan sun mietteeseesi, jota niin sa varot. Huipulla vuoren sen, min rinne kantaa Cassinon, kulki paljon kansaa ennen erehtynyttä, tietävää ei toden.
CANZIO. Niin en tahtonut sanoa, mutta nyt on hurja kapina tässä aatosteni linnassa, ja harkitsematta lentelee huuliltani sanoja, joita käytetään usein ja seisovat siis aina valmiina korviemme kammioissa. RACHEL. Mikä on siis saattanut aatoksesi oikealta tarhaltansa pois? CANZIO. Turha asia, asia ei edes ansaitseva aatoksien vaivaa, Niin, ainoastaan kevytmielinen, mitätön asia.
CANZIO. Giotti, käsiäni polttaa Claudion veri. GIOTTI. Unohda se, ole kuvitelmasi hirmuvaltijas, pakoita aatoksesi omasta povestasi ulos. Missä on Angelo, missä Varro ja missä toiset tämän huoneen asujamet? CANZIO. Tästä monen seinän takana. Siellä koettavat he huvitella sydämmiänsä niillä viimeisillä elämän tähteillä, jotka ruma Canzio jätti heille jälelle.
Hän mulle virkkoi: »Mitä varron, pian on nouseva, ja mitä aatoksesi nyt aavistaa, sun silmäs nähdä saavat.» Totuutta, joka valheen kasvot kantaa, inehmo huulin kiintein säilyttäköön, häpeä syytön koska tuosta tulee. Mut minä vaieta en voi; ja kautta tään kirjan säkeiden, jos eivät ehkä ne vaille kestävää jää suosiota,
Sisältä sen ma kuulin: »Jos mun lailla näkisit rakkauden, mi meissä palaa, sa ilmi tuonut oisit aatoksesi. Mut että vartoen ei viipyis sulta päämääräs korkea, ma kohta vastaan sun mietteeseesi, jota niin sa varot. Huipulla vuoren sen, min rinne kantaa Cassinon, kulki paljon kansaa ennen erehtynyttä, tietävää ei toden.
ELMA. Niin toivon. Ja lukekoon hän tämän paperin. HANNA. Ja tämä heille näyttäköön, millä tavalla kuolit. ELMA. Mutta johtuupa jotain mieleeni vielä. Sä muistat sen pienen, sorean, äitittömän tytön? HANNA. Miksi askaroitsee aatoksesi hänessä nyt? ELMA. Pidinpä hänestä paljon; hän minulle antoi aavistuksen äitin lemmen ihanuudesta, ja näinpä mietiskelin.
Hän mulle virkkoi: »Mitä varron, pian on nouseva, ja mitä aatoksesi nyt aavistaa, sun silmäs nähdä saavat.» Totuutta, joka valheen kasvot kantaa, inehmo huulin kiintein säilyttäköön, häpeä syytön koska tuosta tulee. Mut minä vaieta en voi; ja kautta tään kirjan säkeiden, jos eivät ehkä ne vaille kestävää jää suosiota,
LEA. Haasteletko vakaasta mielestä? ARAM. En ilkastele suinkaan. LEA. No, minä ymmärrän sun aatoksesi. Mutta tiedä, me voimme olla onnettomat ja kuitenkin onnelliset, toivossa onnelliset, vaikka kärsiikin sydän kuluessa päivän hetken.