United States or Suriname ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän tarvitsi siemauksen viileätä viiniä. Oli tehnyt työtä koko päivän ja edellisen yön. Ja päivä oli ollut polttavan kuuma ja raskas. Rigo hävisi. Hän lähti hakemaan vanhaa puutarhuriparia. Adelsvärd astui viheliäisestä luukusta luostarin puutarhaan. Koskaan ei hän ollut jalallaan astunut näin juhlalliseen unholaan koskaan ei näkynyt ihmisjalka polkeneen näitä ruohottuneita käytäviä.
Ain' on Suomalaisen mieli näitä maita oppimaan, Väinön laulu, Väinön kieli hält' ei jouda unholaan; Mäillä, mailla, metsistöissä ääni kaikuin helkkivi, Vihannilla laaksomailla suloisemmin kuitenki.
Kolmas periodi on valmistautumista uutta maallista elämää varten: onnensa ja kiitollisuutensa huipulla ihminen alkaa ajatella uutta ruumistusta, jossa taas olisi tilaisuudessa kokemaan ja oppimaan, hankkimaan uusia hyveitä ja kykyjä ja koettelemaan vastahankituita; hän heittäytyy oman henkensä helmaan ja syleily on niin valtava, että vanha personallisuus häipyy unholaan, haihtuu; kun sitten »laskeutuminen aineeseen» jälleen tapahtuu ja kun sopivat vanhemmat on löydetty, alkaa uusi personallinen minä vähitellen muodostua, ja uusi ihmislapsi syntyy fyysilliseen maailmaan.
Täs on poikas uljas, nuori; Esiin käy hän, voimaa täys, Kuin tuima tunturin tuuli. Metsän poika tahdon olla, Sankar jylhän kuusiston, Tapiolan vainiolla Karhun kanssa painii lyön, Ja mailma Unholaan jääköön. Viherjäisel laattialla, Mis ei seinät hämmennä, Tähtiteltin korkeen alla Käyskelen ja laulelen, Ja kaiku ympäri kiirii. Kenen ääni kiirii siellä?
Moiset hetket kaihomielen Heittäkäämme unholaan! Vangitsee ne suun ja kielen. Pyrkikäämme ainiaan Olla onnen lapset oivat, Kosk' on meillä kunnon hoivat! Oi, kuin muistuu Suomen kansa Rakkahalta mielehen! Sehän antoi tavaransa. Saakka henkeen, verehen Puoltakaamme kunniaansa, Kohotellen mainettansa! Maita raastaa myrsky suuri, Kansa etsii varjoa, Silloin meill' on kivimuuri Suojana ja Jumala.
Paha vain, että kohta puolentoista vuosisadan yö on kätkenyt useimmat näistä jaloista teoista unholaan jäljelle jääneet riittävät kumminkin puhdistamaan isien muistoa jälkimaailman silmissä. Ja nyt, hyvä lukija, viemme sinut seikkailuista, vaaroista, suruista ja hädästä Suomen pohjoiselle rannalle ihailemaan erästä kaunista kevätiltaa alkupuolella kesäkuuta 1722.
Metsän immen lempeän; Liehtarina miehen tiellä Hienohelma hyppelee, Ja kultakiharat liehuu. Ihana on täällä rauha, Urhea on taistelo: Myrsky käy ja metsä pauhaa, Tulta iskee pitkäinen Ja kuusi ryskyen kaatuu. Metsän poika tahdon olla, Sankar jylhän kuusiston, Tapiolan vainiolla Karhun kanssa painii lyön, Ja mailma Unholaan jääköön. KIRJALLISESSA AIKAKAUSLEHDESS
"Mikä se on?" kysyi sairas. "Tämä on eräs runo", selitti Oskari. "Minä en jaksa muistaa mikä yritys se mahtaisi olla. Lue se! ehkä sitten siitä jotakin muistaisin", sanoi sairas ja hänen silmänsä ummistuiwat puoliksi. Ja Oskari luki: "Miks' synnyin? Miks' synnyin ma miks' joku muu Ei eestäin syntynyt? Miks' unholaan kuin laho puu On syntyy täytynyt?
Hänen jälkeläisensä olivat mitä suurimmalla hartaudella ja kunnioituksella säilyttäneet ja hoidelleet noita unholaan uponneen ajan muistoja.
Katsoppas minua nyt suoraan silmiin. Kääntää Gryhlingin pään itseensä päin. Kas noin! kyllä siellä pohjalla on jotakin. No, en minä tahdo olla utelias. Mutta heitä se unholaan, mitä lieneekin. Silittää poskelle. Tätä enoani rakastan minä, tiedätkö, Helli, niin suuresti. Kai hän sen sitten ansaitsee. No se on tietty! Sinä olet sellainen suloinen olento!