United States or Niue ? Vote for the TOP Country of the Week !
Eilert Olsen loi pikaisen, tutkivan katseen Toiniin. Se katse näytti kysyvän: mitä sinä tiedät, ja miksi kiiruhdit sanomaan sitä, mikä on suurin lohdutukseni? Mutta ääneen jatkoi hän: Silläkin tavalla toteutuvat nuo runoilijan ihanat sanat: Min tehnyt olet rakkaudessa, Mi kauno-untas, suurta aatteissasi, Ei aika riistä sitä rinnastasi Se onpi ijäisyyden toukoa.
Mutta se muisto se herätti samalla yhä vieläkin suurta kaipuuta ja sydäntä kalvavaa tietoisuutta siitä, ettei kukaan enää noin rakastanut, noin ymmärtänyt ja noin rakkaudellaan omaksi ottanut. Me olemme kohta perillä. Ajomies kääntyi Toiniin päin. Tästä käännymme kirkon ohi, sitte näkyy jo rakennus.
Hänen vanhoilta näyttävät kasvonsa näyttivät vielä tavallistakin vanhemmilta, huulet olivat lujasti yhteen puristetut ja pelokkaina tuijottivat silmät Toiniin. Mitä nyt on tapahtunut? Etkö voi puhuakaan, pikku raukka? Toini veti hänet rohkaisevan ystävällisesti puoleensa. Isä on niin kipeä, änkytti lapsi. Hän hukkui Hukkui? Mitä sinä sanot?
Poika painautui vapisevana ja äänettömänä lähemmäksi isää. Hilkka sitävastoin nyyhkytti hiljaa, kiharainen pää painuneena isän olalle. Yhtäkkiä vavahti sairas ja avasi silmänsä. Katse sattui Toiniin. Sinä tulit kuitenkin. Huulet vetäytyivät omituiseen, vierasluontoiseen hymyyn. Niin tulin. Toini tarttui hänen käteensä, tietämättä, puhuiko hän kuumehoureissaan vaiko tajussaan.
Se sanottiin yksikantaan, melkein purevasti. Seurasi hetken tuskallinen äänettömyys. Sitte herra Hägg vaimonsa suureksi hämmästykseksi loi terävän, tutkivan silmäyksen Toiniin, katsoi häntä ensi kertaa suoraan silmiin ja sanoi tuikealla äänellä: Te olette matkustanut paljo? Toini kiiruhti selittämään, että hän päinvastoin melkein ikänsä oli pysynyt kotinurkissa.
Ehkä siitä syystä niin rakastan ja ymmärrän koulupoikiani lisäsi hän hetken vaitiolon jälkeen. Lapsen ja nuorukaisen mielessä on niin paljo, jolle usein ei anneta mitään arvoa, ja kuitenkin on se niitä murusia, jotka koottuina voivat antaa ravintoa ja elinvoimaa. Eilert Olsen vaipui syviin ajatuksiin. Sitte hän yhtäkkiä kuin havahtuen katsoi Toiniin ja kysyi: Vieläkö tahdotte kuulla?
Jos nyt näkisitte hänet hänen likaisessa työpuvussaan tai kun hän vaivaisesti liikuskelee paikasta toiseen, menisi kaikki pilalle. Hän on niin herkkä. Ei hän sano, mutta minä tiedän. Anteeksi, anteeksi hetkeksi! Viimeiset sanat sanottiin jo toisesta huoneesta, jonne rouva Hägg puhuessaan oli vetäytynyt, kasvot koko ajan tyytyväisyyttään paistavina käännettyinä Toiniin päin.