United States or Qatar ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja turhaan lempeetä silmääs sun nyt etsivi huokaava henki, ijäisyyden mustaksi kuiluks kun on tiede jo muuttanut senki. Voi kuinka se sentään raskast' on ero tehdä kaikesta siitä, mikä lassa on onnemme talveton ja kun kenkään tuosta ei kiitä. Omatunto mun sentään palkitsee ja siinäpä kyllin on mulle, vaikka maailma tuhma mun tuomitsee, kaikk' uhraan, totuus, mä sulle!
Niinpä he olivatkin itseensä imeneet tuon valoisan ijankaikkisuuden elinvoiman, jonka kautta he elivät ihan toista elämää, kuin nuo halvat, turhamieliset päivän lapset, joilla ei ole mitään tarpeita ijankaikkisuutta, vaan paljon tarpeita tätä elämää varten. Näitä ijäisyyden ihmisiä ei aika hallitse, vaan he hallitsevat aikaansa.
Hopeepäisnä aian myrskyn alta Käyt sä ijäisyyden rantaa päin, Niinkuin laivur', päässyt valkamille, Kaukaa katsoin vaahto-lainehille. Ilon valkoviirtä liehuttaapi, Isänmaansa rantaa tervehtäin. Laulaja. Hän laakson helmass' eli lapsuuttaan, Se tyyni ol' kuin lähde hänen pirtillänsä; Toi aamu toivon, rauhan tullessaan, Ei tuskaa jättänyt se mennessänsä.
Pienempiä tuntuu hän hallitsevan vielä täydellisemmin ja sisältävät hänen lyhyet kertomuksensa usein niin paljon subjektivisen tunne-elämän kyllästämää ijäisyyden heijastelua, niin paljon läpikuultoista, merenkultaista pohjattomuuden päilyntää, ettei hänellä siinä suhteessa ole vertaistaan suomalaisessa eikä tietääkseni koko pohjoismaisessa kirjallisuudessa.
Meri muuttunut on yksilöksi, miettii ijäisyyden ongelmia, kajastellen kaikki lamput taivaan, suuret, pienet, kunkin koonsa mukaan; miettii, mutta ymmärrä ei mitään.
Jälleen he tunsivat olevansa maailman valtiaita, kuten ennen muinoin, heidän ensimmäisellä Italian matkallaan. Ja jälleen heidän sielunsa sulivat toisiinsa, tullen tunteellisiksi, haaveellisiksi, ijäisyyttä etsiviksi ja ikävöiviksi. Hetken ijäisyyttä, ijäisyyden tuokiota! Sitä he uneksivat.
Mutta jo ennen heitäkin oli suomenkielinen taidelaulu liikkunut mitä erilaisimmilla aloilla. Ei puuttunut siitä kauniita virsiä, yhtä vähän kuin liikuttavia valitusrunoja ajan ahdingoista, ei hyödyllisiä ja järkiperäisiä opetusrunoja, yhtä vähän kuin hilpeitä hää- ja pöytälauluja, ei mietelmiä elämän ja ijäisyyden ongelmista, yhtä vähän kuin alkavan kansallisen tietoisuuden aamusarastuksia.
Me teemme riemusta rikkaammaks ja kaihosta kauniimmaksi; ääressä takkavalkean sua suutelen kerran ja kaksi. Sua suutelen, itken ja iloitsen ja tuumin: hän kaikki kantoi; hän voi mua sietää tuokion, siks ijäisyyden hän antoi. Suvi-illan vieno tuuli huokaa vuoren alta, hongikon polkua hopeoipi kuuhut taivahalta.
Se, että tämä ajallinen elämä on tullut minua lähemmäksi, on minussa myöskin herättänyt vaatimuksia. Täällä on meillä tehtävämme ja velvollisuutemme, täällä myöskin oikeuksia. Me, ijäisyyden ja ajan lapset, tarvitsemme muutakin kuin ijäisyysravintoa sielullemme ja leipää ruumiillemme. Ajallisuuteen kohdistuva henkinen osamme, sielumme, tarvitsee myöskin ravintoa.
Valo on tullut maailmaan niitä varten, jotka valoa rakastavat, niinkuin sitä tulee rakastaa uhrautuvalla, kaikkea kärsivällä rakkaudella. Tuo turha taistelu ijäisyyden salaisuuden selville saamiseksi ei ole meitä enää rasittava. Emme koskaan voi tätä salaisuutta lukea paitse yksityisiä kohtia sieltä täältä.