United States or Greece ? Vote for the TOP Country of the Week !
Elokuun 9 p. 1877, 999:ntenä päivänä siitä kun retkikunta oli lähtenyt Sansibarista, kun he vähitellen olivat astuneet alas pitkin viertäviä vuoria, he näkivät säännöttömän jonon riippumattoja lähestyvän ja huikaisevan valkoisia juovia, ikäänkuin hienosta liinavaatteesta. Hämmästyksen sohina kävi koko joukon läpi.
Kun vielä neljä päivänmarssia oli jälellä, lähetti Stanley seuraavan kirjeen Embommaan. "Kelle hyvänsä, joka puhuu englannin kieltä Embommassa. Paras herra! Minä olen saapunut tähän paikkaan Sansibarista 115 hengen kanssa. Me olemme uhkaavan nälänhädän tilassa. Me emme voi ostaa mitään maan-asukkailta, sillä he nauravat vaan meidän kankaillemme, meidän metallilangallemme ja helmillemme.
Ratsuaasi, joka oli ollut mukana kaikissa vastuksissa aina Sansibarista saakka, riensi puolitiehen ylänkömaalla eteenpäin, vaan myöskin oli väsynyt siitä kuihtumisesta, minkä laiha ruoho läntisissä seuduissa oli vaikuttanut sen ruumissa ja se ei enää jaksanut pitkittää matkaa. He voivat ainoastaan taputtaa sitä kaulalle ja sanoa: "Hyvästi, vanha ystävä, hyvästi, vanha sankari!
Sansibarissa ei ole ajokaluja jyrisevine pyörineen; kun ilta tulee, niin tulee myös hiljaisuus ja rauha. Löytöretkeilijä, jonka katsanto on kiinnitetty tummaan mannermaan juovaan, joka näkyy kauimpana lännessä Sansibarista, ajattelee kokonaan muita asioita kuin se joka jää saarelle.
Ne jotka ennen olivat olleet tällaisella matkalla, kiiruhtivat joelle, joka näkyy kolmen englantisen peninkulman päässä ja missä he pääsevät lepoon ja varjoon, tottumattomat taasen heittäytyivät suullensa maahan, kirosivat kuumuutta ja pyysivät vettä, kovin valittaen että niin kevytmielisesti olivat lähteneet Sansibarista.
Sansibarista lähdettyänsä oli Stanleytä kohdannut kaikellaisia vastahakoisuuksia, niin että hänen täytyi taistella milloin rosvoavia maan asukkaita, milloin nälkää ja omia kapinallisia seuralaisiansa sekä tautia vastaan ja viipyi siten matkallansa rantamaalta Tanganjikan itärannalle saakka 236 päivää.
Marraskuun 17 päivänä kello 9 aamulla, viisi päivää lähdöstä Sansibarista, läksi retkikuuta siis kaupungista, asujanten, sekä miesten että naisten, saattamana.
Itse en ole kymmeneen päivään maistanut lihamurua. Keitetty riisi, tee ja kahvi ovat ainoat ruokani ja kohta täytyy minun, kuten väkenikin, syödä maan-asukasten velliä. Sansibarista lähtiessäni painoin 180 naulaa, mutta nälännäköni kautta on painoni kahdeksanneljättä päivässä alennut 134 naulaksi.
Loruja, vastasi Stanley. Kuusi, yhdeksän tai kymmenen vuotta! Mitä te ajattelette? Arabialaiset tarvitsevat, se on kyllä totta, kolme vuotta keritäksensä Ujijiin, mutta muistakaa että minä olin ainoastaan kuusitoista kuukautta matkalla Sansibarista Ujijiin ja taas takaisin. Eikös niin ollut? Oli, oli! vastattiin. No niin, jatkoi Stanley. Vakuutan teille etten tule pysähtymään Afrikassa.
Sitte saapuivat wangwanoiden johtajat lausumaan toivonsa että hän oli nukkunut rauhallisesti, ja heidän jäljestään retkikunnan nuoret rivakat miehet; sitte tulivat Kaduma ja Sungoro saadakseen tietoja matkasta ja kuullakseen uutisia Sansibarista, ja vihdoin viimeksi Kaduman puoliso paraimpine ystävineen. Vastaanotto kesti kaksi tuntia ja sen päätyttyä läksivät vieraat kukin askareitaan hoitamaan.