United States or Peru ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ensimmäisenä kulki julistaja rumpuineen ja hänen jäljessänsä kahden raastuvan palvelijan vartioitsemana Kersti, olki-seppele päässä, kuni ainakin ilmi saatu varas. Seppeleestä riippui otsalle nuo hopeiset rannerenkaat, osoitteeksi jokaiselle, mitä syyllinen oli varastanut. Aika ai'oin vaikeni rumpu ja julistaja ilmoitti silloin rangaistun rikoksen ja tuomion.
"Etkö sinä pelkää enää Konrad?" kysyi Kersti, hymyillen laskien vasaransa alasimelle. "Jos meitä Herra Jumala täältä tahtoo pois, niin saa Hän meidät ilman ruttoakin", vastasi Konrad. "Ja niin minä arvelen kuin entinen yhdeksänkymmenen vanha eukko, tuntiessaan kuolemansa lähestyvän: 'Niinkuin tahdot, kuolo kulta! Sen minä vaan sanon: ei minulla kiirettä ole'".
Me emme sietäisi, mitä esi-isämme ovat sietäneet, he, jotka 30-vuotisen sodan kurjuudessa elivät. Kersti oli kalman kalpea, hänen polvensa vapisivat ja huulensa usein värähtelivät kuin olisi hän itkuun hyrähtämäisillään! Mutta hänen kasvoillaan asui syvän surun ja häpeän rinnalla myös puhtaan omantunnon loukattu ylpeys.
Ei heitä sunnuntaisin päästetty kirkkoonkaan, vaan he saivat seisoa ulkopuolella, tyytyen niihin harvoihin sanoihin, joita akkunan kautta saarnasta kuulivat. Kersti toi hyljätylle pormestarin rouvalle vadillisen lientä, mutta tämä lykkäsi sen luotansa. Hän ei enää tahtonut mitään ruumiillista ravintoa, hengellistä lohdutusta hän sitä hartaammin halusi.
Välistä lauloivat he myöskin, vasarain mukasoitolla, jonkun kaksi-äänisen laulun; mutta useimmiten keskeyttivät he sen jo puolivälissä, kosk' eivät tienneet, olisiko hauskempi laulella vaiko puhella. "Hei Kersti! Me molemmat, sinä ja minä, olemme nykyjään ainoat miehet näillä seuduin.
Seppä jupisi itsekseen katkonnaisia sanoja, ja joka lauseelta hän yhä kiivaammin lyödä paukautti vasarallaan. "Tiedäs, Kersti, panettelija-paholainen voi syytöskirjoja ja kaularautoja ripustaa vaikka valoisaan auringon säteesen, kuten pyhä Goar lakkinsa. Vainukoiran lailla se nuuskii, ja huhunkin laittamille jäljille pysähtyy.
Sotamiehet tahtoivat viinaa, tietysti, mutta luonnollisesti ei Kerstillä semmoista ollut. Julmurit olivat kuitenkin saaneet päähänsä, että viinaa löytyi ja että Kersti oli kätkenyt sen. Kun he sentähden olivat etsineet hyvät tarpeensa, mutta turhaan, ottivat he raivoissaan vanhan vaimon kiinni ja sitoivat hänen sängyntolppaan.
Tämä oli vanhastaan hänen tapansa, sillä hän oli jo kauan aikaa pitänyt hyvää silmää tähän kauniisen lapseen, ja näitten leikillisten, usein kaksimielisten, tervehdystensä kautta koetti hän, rakastuneen maalaispojan tavalla, tiedustella, uskaltaisiko hän tehdä ankarampaa ryntäystä. Mutta Kersti oli aina terävällä sukkeluudella heittänyt nämä tiedustelevat kokkapuheet takaisin pormestaria vastaan.
Ellemme me, huolimatta Ruotsalaisista ja Kroateista, nälästä ja rutosta, olisi pesää vähin koettaneet koossa pitää, olisi se jo aikaa sitten kokonaan hajonnut!" "Niin juuri, Konrad. Sinä olet muka pormestari, minä pappi". Ja pappinapa Kersti todellisesti olikin.
Näinä yleisen vallattomuuden aikoina, joita 30-vuotinen sota toi mukanaan, täyttivät näet virkamiehet taskujaan, kilpaa rasittaen kansaa, milloin minkin sotapuolueen nimessä, välittivät viis virastaan, ja kukin hankki itselleen oikeutta oman lakikirjansa mukaan. Mutta Kersti se hoiteli sairaita, lohdutteli surevia hän oli todellakin nykyjään oikea pappi kylässä.