United States or Belize ? Vote for the TOP Country of the Week !
Bernadou oli kuunnellut hämmästyneenä: sitten oli hymy kirkastanut hänen kasvojansa ja hän oli vastannut kieli-murteellaan: "Minä en tiedä mistä te puhutte. Oikeuksia? Vääryyttä? Tuota minä en ymmärrä.
Margot hiipi katkerasti itkien miehensä luo. Bernadou syleili häntä hartaasti ja suuteli häntä lempeästi, mutta hänen sydämensä ajatuksia käsitti vaan se vaimo, joka piennä oli häntä kantanut.
Tuuli vei tuhansittain punaisia lehtiä puista, pienet asunnot tien molemmilla puolin olivat pimeät, sillä niiden asukkaat eivät uskaltaneet sytyttää valkeata, jonka valossa kenties vihollinen löytäisi tien heidän luokse. Bernadou istui, käsivarret pöydällä ja pää niiden nojassa. Margot ruokki poikaansa. Reine Allix rukoili.
Täydellä nuoruuden voimalla nosti hän ja puoleksi veti Bernadou'n siihen kotiin, jota tämä oli rakastanut, laskeusi polvilleen hänen viereensä, hyväillen häntä ikään kuin hän olisi muuttunut lapseksi jälleen, ja lempeällä äänellä sanoi hän: "Hiljaa! Hysch!", sillä hänen järkensä oli kadonnut ja hän luuli että Bernadou ainoastaan nukkui.
Bernadou katseli häneen yhtä suoraan: "Se on Margot Dax: onko hän teidän mieleenne, gran' mère, vai ei?" "Hän on minun mieleeni", oli yksinkertainen vastaus. Mutta hänen huulensa vapisivat vähäisen ja hän kallisti vanhan päänsä kevätkukkien yli. Hän oli odottanut tätä, oli iloinen siitä, ja kuitenkin se juuri sinä hetkenä koski vähäisen häneen.
Reine Allix katsoi häneen hymyillen: "Olkaa vaiti! Ettekö näe? Hän nukkuu". Vanhus pudisteli, rukoili häntä, koettaen vetää pois tuskissaan osoitti hän kattoakin, joka jo oli tulessa. Reine Allix katseli sitä: sitä nähdessään selvenivät hänen ajatuksensa ja järki palasi; hän muisti kaikki, hän käsitti kaikki: hän tiesi että Bernadou oli kuollut.
Mutta paitsi Bernadou oli hänellä huonoja oppilaita, vaan Bernadou oppi pian hyvästi kivääriänsä käyttämään ja hallitsi jalosti pitkää vartaloansa, vaikka harvoin sana kuului hänen huuliltaan ja silmänsä aina olivat surulliset. "Sinua lähetetään viimeiseksi sotaan, Bernadou", sanoi vanha soturi, "sinä olet nainut ja elätät iso-äitiäsi, vaimoasi ja lastasi.
Reine Allix talutti lempeästi pojanpoikaansa talonsa kynnyksen yli, painoi hänen päänsä sylihinsä ja suuteli hänen otsaansa. "Sinä teit mitä taisit, Bernadou", sanoi hän, "tulkoon sitten mitä hyvänsä". Niin sanoen kääntyi hän pois, heitti vaipan päänsä yli ja vaipui maahan, katkerasti itkien, sillä oliko hän elänyt yhdeksänkymmentäkolme vuotta, nähdäksensä vaan tätä kurjuutta.
Bernadou kallisti korkeaa otsaansa ja kaunista kutrista päätänsä, ja Reine Allix laski kätensä siihen ja siunasi häntä. Sinä iltana auringon laskiessa Reine Allix täytti lupauksensa ja meni sen nuoren neidon luo, joka oli voittanut Bernadou'n suosion ja sydämen.
Kaikin voimin oli hän ruvennut vetämään Bernadou'n ruumista kotinsa kynnyksen yli. "Hänen pitää kotona lepäämän, kotona pitää hänen lepäämän", mutisi hän. Hän ei tahtonut uskoa että Bernadou oli kuollut.