United States or South Korea ? Vote for the TOP Country of the Week !
Yhdessä olimme lukeneet ja edistyneet, yhdessä asuneet, syöneet, juoneet ja maanneet. Yhdessäpä olimme aina koulun lupa=ajoillakin, sillä asuntomme oli waan muutaman kiwenheiton päässä toisistansa. Aiwan yhtärintaa olimme opissakin, sillä eroituksella waan, että Kalle oli tuossa muiden käsi=alan jäljittelemisessä tullut semmoiseksi mestariksi, etten luule hänelle wertaa löytyneen.
Tuossa on meidän asuntomme, huudahti Gagin, lähestyessämme pientä taloa ja tuossa emäntämmekin jo tuo maidon. Guten Abend, Madame. Me heti ryhdymme siihen; mutta ensin, lisäsi hän katsokaa ympärillenne ... millainen on näkö-ala? Näkö-ala oli todellakin ihmeen viehättävä. Rhein-virta oli edessämme kokonaan hopeanhohtavana viheriöitten rantojensa välissä.
Samanlaisia sisuspuoleltaan kuin tässä kuvaamani meidän asuntomme, olivat ylimalkaan useimmat muutkin kodit, joskin monenlaisia vaihtelumuotoja niissä luonnollisesti ilmeni; toisissa pienempiä, toisissa suurempia.
Katsokaat, kuinka asuntomme ja kirkko yhä vähenevät etäällä; kuinka väliin tulevat esineet kaihtavat hautaa puun alla; kuinka kirkontorni ei enää tarkoita ylöspäin vanhalta leikkipaikaltani, ja taivas on tyhjä! Minä aloitan elämää omin päin, mutta en ole siihen mieltynyt.
Ei mikään semmoinen asia pistänyt ensinkään päähäni. Minä näin vaan pienissä kappaleissa, kuinka asian laita oli; mutta mitä siihen tulee, että olisin näistä kappaleista kutonut kokonaisen verkon ja saanut jotakin saalista siihen, se oli tähän asti ulkopuolella voimaani. Eräänä syys-aamuna olin minä äitini kanssa puutarhassa asuntomme edustalla, kun Mr.
Edessämme seisoo asuntomme niin sievänä ja muuttumattomana, niin likeisesti mielessäni yhdistyneenä tuohon nuoreen ajatukseen siitä, mikä on mennyt, että kaikki suruni ovat olleet vähäpätöisiä sen surun rinnalla, jonka se herättää. Mutta he vievät minut muassaan; Mr.
Kun portaita nousin, kuului melu taas entistä kovemmin ja selvemmin. Vielä kerran pysähdyin kuuntelemaan: Juoskaa pojat linnaan! Lyö, lyö, Kyöstiä! Ei käynyt! Varo, varo Tolari! Linna on meidän! Kopit turrattu! Sitten väsäysi melu ja vasta kun astuin huoneeseen katkesi se kokonaan kuulumasta. Asuntomme oli eräässä kaupungin syrjäisessä laidassa olevassa talossa.
Me astumme päiväkaudet ja kerjäämme itsellemme ravintomme ja asuntomme, jotka veli Martin toisinaan palkitsee sillä, että hän toimittaa messun seurakunnan kirkossa taikka lupaa Romassa lukea määrätyitä rukouksia tai käydä messuissa hyväntekiäimme puolesta. Nämät ovat tosiaan oivallisia päiviä.
Minusta tuntuu kummalliselta, myöskin nyt, kun ajattelen, ettei hän koskaan nähnyt minua; mutta vielä kummallisemmalta tuntuu se hämärä muisto, joka minulla on ensimäisestä lapsellisesta yhteydestäni hänen valkoisen hautakivensä kanssa kirkkomaalla, ja se sanomaton sääli, jota minun oli tapa tuntea siitä, että se makasi yksinään ulkona mustassa yössä, samalla kuin pikkuinen vierashuoneemme oli lämmin ja valoisa valkeasta ja kynttilöistä ja asuntomme ovet tämä tuntui minusta välisti melkein julmalta olivat siltä teljetyt ja lukitut.
Asuntomme pihalla oli sotamies, päivystäjä, odottamassa, helluntaiksi hiukan päihtynyt kaljaan sekoitetusta hajuvedestä, ja ilmeisesti kiihtyneessä tilassa, röyhkeästi ja mahtavasti puhuen minulle jotakin, josta en ymmärtänyt muuta kuin »dokumenttii ... vaas dokumenttii!» »Se tiukkoo teiltä passia», selitettiin miesjoukosta, joka oli meidät ympäröinyt.