United States or Sudan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Minusta tuntuu kummalliselta, myöskin nyt, kun ajattelen, ettei hän koskaan nähnyt minua; mutta vielä kummallisemmalta tuntuu se hämärä muisto, joka minulla on ensimäisestä lapsellisesta yhteydestäni hänen valkoisen hautakivensä kanssa kirkkomaalla, ja se sanomaton sääli, jota minun oli tapa tuntea siitä, että se makasi yksinään ulkona mustassa yössä, samalla kuin pikkuinen vierashuoneemme oli lämmin ja valoisa valkeasta ja kynttilöistä ja asuntomme ovet tämä tuntui minusta välisti melkein julmalta olivat siltä teljetyt ja lukitut.
»Se tuntui tosiaankin käsittämättömän kummalliselta alussa», sanoi hän. »Mutta kun aloimme kuvitella itseämme teidän asemassanne oleviksi ja ajattelimme, kuinka paljoa kummallisemmalta teistä mahtoi kaikki tuntua, unhotimme luullakseni jokainen omat tunteemme. Niin ainakin minulle kävi.
Vihdoin Löfving lausui: Mitä enemmän elämää ajattelee, sitä kummallisemmalta se tuntuu. Olkoon miten onkaan, mutta kummallisinta on kuitenkin, että pahuus on saanut niin suuren vallan maailmassa, vaikka Jumala on kaikkivoipa. Majuri oli hetkisen vaiti, sitten sanoi hän: Tosin Jumala on kaikkivoipa, mutta hän loi ihmisen vapaaksi.
Minä vastaan: "Siihen vastatkoot ne, joita miellyttää ja elähyttää minun tapani puhella kristillisistä asioista. Minun itseni täytyy Jumalan edessä tunnustaa, ett'ei mikään tunnu minusta kummallisemmalta, kuin että näitä ihmisiä useampien muitten kristittyjen joukossa on niin paljon.
Uudet olot ... uudet toimet ... uudet seurat ... uudet ... hm... Ja maisteri tunsi tuossa sydämmen alla semmoista kummallista puristusta. Hän sytytti papirossin, mutta se vaan pahensi asiata. Oikein rupesi vatsaa kivistämään, ei juuri kivistämään, mutta se tuntui vaan niin kummalliselta, ja yhä kummallisemmalta se tuntui, kuta lähemmäs tultiin kestikievaria.
Kaupungin suuruus, sen kauniit kadut ja uhkeat rakennukset hämmästyttivät minua, ja minusta rupesi tuntumaan yhä kummallisemmalta että Kvaamalaiset, vaikka heitä kaikkialla ympäröivät näin sivistyneet kansakunnat, kuitenkin olivat niin pitkäksi ajaksi jääneet niin syvään ja synkkään taitamattomuuteen.
Ilta oli tyyni ja hiljainen, loitolla vain kuului airon loisketta vedestä tai jonkin paimentorven surunvoittoinen, pitkäveteinen puhallus. Tuossa hiljaisuudessa, jota lisäsi ensimmäisten syyspimeäin outous, oli jotakin pyhää ja kunnioitettavaa. Sitä kummallisemmalta kuului se kaukainen meteli, joka kaupungista päin tullen häiritsi tätä hiljaisuutta.
Hän meni hiljaan kotiansa; kaikki oli syvässä unessa. Tultuaan viimeinkin taloon, tuntui hänestä kaikki vielä paljoa kummallisemmalta kuin ulkona: niin oudolta, niin vento vieraalta. "Mitäs tuletkaan enää kotia? Mitähän täältä haetkaan?"