Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 5. kesäkuuta 2025
Alman ja Hiljan ystävyys oli vuodesta vuoteen kasvanut ja juurtunut, ja useasti heidät nähtiin yhdessä, vaikka Alma kävi koulussa ja Hiljalla oli kotiopettaja. Tässä he istuivat nytkin lehtimajassa yhdessä, kuunnellen nuorukaisten laulua. Vähän ajan kuluttua lisääntyi heidän seuransa, sillä Niilo tuli toisen ylioppilaan kanssa heidän luoksensa. Tämä toinen oli Hiljan opettaja, Paavo nimeltä.
Mutta enemmän hän tunsi koko ajan, että ylioppilaan toinen käsi oli yhä hänen takanaan, ja näki hänen toisen kätensä osoittelevan ja sen etusormessa kultaisen kantasormuksen kimaltelevan ... ja hänen itsensä yhä puhuvan...
"Ennen kyllä oli mutta ei enään." "Se on totta, minä aivan unohdin, että siitä on niin äärettömän pitkä aika, kokonainen vuosi! Ajatelkaa mikä ikuisuus!" Ylioppilaan kasvoissa näkyi pilkallinen, mutta samalla myös totinen katse. "Mutta, Aino neiti, muistatatteko mitä sanoin? Muutamien vuosien perästä ette enään riemuitse vuorilla. Enkö ennustanut oikein."
He juoksivat kokoon, nauroivat, taputtivat käsiään ja ennenkuin pastori ja hänen uusi ystävänsä olivat astuneet kynnyksen yli, olivat he jo päättäneet, että ylioppilaan piti tanssia ja ensimmäiseksi Ainon kanssa. Ylioppilas nyykäytti päätänsä astuessaan suureen valoisaan saliin, jonka hirsiseinien raoissa viime kesästä saakka vielä riippui koivunoksia.
Tiedettiin hyvin, että ylioppilas taas oli kävelemässä, mutta hänellähän oli erityinen sisäänkäytävä ja hän tuli aina hiljaa sisälle, niin että hänen naapurinsa eivät enää heränneet oven narisemisesta. Mutta keskiyön aikana he heräsivät nyt ihan äkkiä kovasta jyrähdyksestä, joka kuului ylioppilaan huoneesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä jymähti lattia vielä kovemmin samassa huoneessa.
Susanna kertoi myös ylioppilaan luvanneen, ett'ei hän enään koskaan menisi kihloihin, ja mielellään olkoon hän menemättä, sillä ei suinkaan löydy ketään, joka hänestä välittäisi. Tämän luutnantti Karlson'in tunnen hyvin hyvästi, et voi uskoa kuinka hän on suloinen. Hän on niin komea, niin hauska ja tarjoo vähän väliä minulle limonaadia jään kanssa ja muita herkkuja.
Ja hehkuvin silmin hyppeli Elli taapäin ylioppilaan edellä. Sitten hän juoksi ottamaan aitovarrelta heinikosta airoja. Tulkaa te ottamaan mela! Tekö siis soudatte ja minä pidän perää! Niin, minä soudan, ja pitäkää te perää! Vaikka puhuttiin näin aivan tavallisia asioita, oli niissä kuitenkin jotain salaperäistä ja kummallista. Ikäänkuin olisi jotain tarkoitettu, vaikka ei sanottu.
«Sen vuoksi, että minä tahtoisin vastausta kysymykseeni: Mikä on syynä, että te, herra majuri, ja te, neiti Maria, minua holhootte tuollaisella hyvyydellä? Mikä oli syynä, että te, neiti Maria, astuitte nuoren ylioppilaan kamariin ja mutta te tiedätte, mitä tarkoitan. Kun nuo kysymykset saan selville, niin tahdon vastata«.
Thinka kertoi kerran toisensa perästä kaikesta, mitä hän ylioppilaan kanssa oli haastellut. "Mitä hän sitten sanoi?" tutki Inger-Johanna. "Hän oli niin hupainen koko ajan, niin, en ole milloinkaan kuullut niin hupaista!" "Noh, etkö sitte muista jotain siitä mitä hän sanoi?" "No niin todellakin, hän kyseli, miksi luet ranskaa.
Ahdistus oli paennut, ja lujalla, sydämmeen käyvällä äänellä hän alotti saarnansa: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto. Ja sanankuulijat muistivat hekin silloin entisen nuoren ylioppilaan tuossa saarnastuolissa, ja ihanat muistot heräsivät samalla jokaisessa. Jok'ainoa kirkkoherran sana oli ennestään tuttua ja kumminkin niin uutta ja suloista
Päivän Sana
Muut Etsivät