Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. heinäkuuta 2025
Uutelan silmät loistivat ja hän nyökäytti iloisesti päätään. »Suvi» sana oli kulkenut kuin lämmin tuuli hänen lävitseen. Eikä hän enää tämän jälkeen kuullut sen enempää sanoja, ainoastaan erotti äänen keinumisen kuin hiljaisen hyminän. Hän oli siirtynyt Lumikankaalle. Oli juhannusaamu. He olivat juuri saaneet uuden pirtin valmiiksi.
Uutelan elämässä se muodosti käänteen. Jo kiristorstai-yön vanhat kansantarinamuistot ja varsinkin sitten kärsimyshistorian lukeminen johti hänet uudelleen itseään tutkimaan. Siellä, kärsimyshistoriassa, oli ihmisiä, jotka olivat vaikeana hetkenä kieltäneet totuuden ja sitten kärsineet tunnonvaivoja.
Ensi työkseen hän korjasi kaikki kirveet, veitset ja muut teräaseet varmoihin paikkoihin. Kun kahvi oli valmis, lähetti hän Helkan kylän toisessa päässä olevaan puotiin ostoksille ja käski hänen ohimennessään kutsumaan Uutelan kahville. Sitten hän sanotutti Mantalle, että hän pysytelköön omassa kamarissaan ja ottakoon avaimen suulta pois. Sen tehtyään hän istahti keittiön penkille ja odotti.
Tuntui omituiselta, mutta samalla lohdulliselta, että tuolla pään päällä oli toinenkin elävä olento, joka hautoi yksinäisiä ajatuksia aivan niinkuin hän itse hautoi. Päivä kului päivän perään Uutelan tietämättä oliko hän elävä vai kuollut. Hän eli yksinäisen ihmisen sisäistä elämää.
Viimein hän ikäänkuin tylsistyneenä jätti kaikki Jumalan huomaan varsinkin kun Uutela näytti kuitenkin tyyntyneen. »Ehkä on parasta, että asiat kulkevat niinkuin ne itsestään kulkevat», ajatteli hän. Uutelan ajatukset palasivat yhä nuoreen emäntään. Tuo ihminen oli hänelle kuin arvotus. Selvää oli, että hänen itsensäkin täytyi kauheasti kärsiä nykyisessä tilassaan.
Hän ponnisti kaikki voimansa, laski molemmat kätensä tuolin selustimella hervottomasti lepäävälle Keskitalon käsivarrelle ja sanoi sillä äänellä ja katseella, että toinenkin ymmärsi kaiken olevan nyt heidän välillään sovitun: »Niin on, niin on, naapuri. Jättäisittekö nyt minut vähän kyllä sitten kutsun, kun aika tulee.» Uutelan oli vallannut tuska ja hätä.
Tuokion päästä hän kuitenkin muisti jotain ja katsahti viereensä: »Kyllähän sinä sen sitten toimitat postiin?» Uutelan täytyi nauraa omalle erehdykselleen kirjehän oli vielä kirjottamatta! Mutta hän tunsi itsensä väsyneeksi ja hänen teki mieli vielä vähän kuunnella tuota ihmeellistä soittoa, joka yhä humisi hänen korvissaan.
Eräästä asiasta olisi Uutelan ennen muita tehnyt mieli saada selvä. Oliko hänen aikaisempi elämänsä ollut puhdas? Nytkö vasta hän lankesi, ja mikä oli perimäinen syy että hän teki näin julman teon, jos entisyys oli kunniallinen? Mutta mitenkä hän olisi siitä saanut selvän, paitsi ottamalla koko asian puheeksi. »Jos hän edes katuisi ja pyytäisi anteeksi!»
Morsian tanakkatekoinen, terveenpunainen tyttö astui ulos silkkeineen, pitsireunuspuseroineen, pitkine kultavitjoineen ja sormuksineen. Uutelan silmät säteilivät kirkkainta säteilyään. Hän oli vähällä sanoa ihastuneen sanan, mutta muisti samalla että sehän olisi kuin omansa kehumista, koska kaikki tuo komeus oli hänen morsiuslahjojaan. Keskitalo pelasti pulasta.
»Ja hauskat ajat!» vastasi joku iskien merkitsevästi silmää toiset hymyilivät. »Niin on, niin on», myhäili Uutela, yhä tyytyväisempänä. Tie kulki nyt avaran vastakylvetyn peltovainion läpi. Pitkät väkevämultaiset sarat hyväilivät Uutelan maamiessilmää ja houkuttelivat hänen aivankuin vetämään kostean mullan keväistä tuoksua sieraimiinsa. »Kelpaa nyt kauranjyvän itää!» virkahti hän iloisesti.
Päivän Sana
Muut Etsivät