United States or Jersey ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän jäi sinne osan päivästä, tykkänään vaipuneena laivan katselemiseen; se oli jo kadonnut kun hän vielä oli sen näkevinänsä; ja vaikkei hän taivaanrannalta enää erottanut muuta kuin autereista usvaa, istui hän yhä edelleen tässä jylhässä paikassa, jossa tuulet lakkaamatta pieksevät palmujen ja tatamac-puiden latvoja.
Mailleen menneen auringon viimeinen heijastus, valon sammuvien säteiden ruusuinen hyvästijättö. Mutta ajatelkaamme siihen sijaan aamuruskon syntyä. Päivä nousee, lähettää ensimmäiset kirkkaat säteensä herättämään nukkuvaa maailmaa. Pääsevätkö nämä perille? Ei! Yö on tuonut sumua, usvaa, mustia pilven hattaroita taivaan rannalle.
Yhden vuoron sataa, toisen vuoron on usvaa ja ainoastaan silloin tällöin kolmannen vuoron pääsee päivä paistamaan. Mutta joskin päivä paistaa, on se niin alakuloisen näköinen kuin siellä kotonakin tähän aikaan. Iltainen taivaanranta, jota luulin ainoastaan Suomessa surulliseksi, on samanlainen täälläkin ja herättää samanlaisia tunteita.
"Hän ku kalain matkat meress' ohjaa, Lintuin retket ilmass', että sinne Saapuvat ne kuin hän kutsuu, hänpä Mun myös tänään kirkkons' sallii löytää." Hetket vieri. Vettä vaan ja usvaa Vanhus näki, tieltään eksyneenä, Uupua hän alkoi, raskaammalta Soutu tuntui, käsi puutuneelta.
Niin hän nukkuu rauhallisna Huutolaisen vuoteellaan, Kun ei enään huolimista Muut' oo hällä vanhoillaan. Sampoinen. Ilta hienost' himmenee, Käypi kalseaksi, Maa jo tuolta tummenee, Muuttuu mustemmaksi. Yksin kalpeana kuu Tarpoo taivaan rantaa, Puolla katsoo, kirkastuu, Valon vaisun antaa. Viitakossa viileys Karmivaksi kasvaa, Kursusta jo kylmetys Uhkuttaapi usvaa.
3 SOTAMIES. Ken tuo mies on? 2 SOTAMIES. Vait vain, ja kuunnelkaamme. ENOBARBUS. Todista puolestani, armas kuu, Kun pettureista inhottava muisto Jää maailmaan, ett' Enobarbus raukka Sinulle työnsä katui. 1 SOTAMIES. Enobarbus! 2 SOTAMIES. Vait! Lisää kuulkaamme. ENOBARBUS. Sa, raskaan mielen ylin valtias, Yön myrkkyist' usvaa päälleni nyt seulo, Ett' elämä, tuo tahdon vastustaja, Minusta luopuis!
Aamulla kun hän seisoi pihalla ja katsoi Esterin jälkeen, joka katosi kujalle syysaamun sakeaan sumuun, että kuului vain kärryjen etenevä jyrinä, hän puristi päätään ohimoilta: »Olenko tehnyt oikein vai väärin?» Esteri istui kärryissä ja mietti, mitä on tämä elämä. Sumua, usvaa! Ja Antti puheli minkä ehti.
Mutta luettuaan hän nousi ja meni peräikkunan luo, josta näkyi korkearantainen Ruotsin puoli ja Paloniemen punainen talo kivisine navettoineen. Hanna pani merkille, ettei hänen katseensa kauan viipynyt Paloniemessä, vaan siirtyi pian Korpikoskelle päin, josta nousi vaaleaa usvaa taivasta kohti, metsän yli näkyen.
Sanoivat muutamat, että tänne jäämme, turha on pyrkiä sinne, mistä ei maata kuulla eikä ole missä siipeänsä lepuuttaa. Mutta lahti oli nyt niin mutainen ja matala ja tukehduttavan ahdas, ja vetelä niitty uhkui värisyttävää usvaa eikä aurinkokaan enää lämmittänyt niinkuin ennen, ja kaisla oli kellastunut, lehdet puista pudonneet.
Eikä ilmassa ole usvaa. Sakris on menossa työväen osuuskauppaan... Entistä virkummalla silmällä vilkuu hän siellä puotineiteihin. Kun hän tulee kaupasta takaisin, näyttää pitkä ja solakka koivu tuossa tienmutkassa hänestä niin merkilliseltä: ikään kuin se ojentaisi käsivarsiaan korkeuteen ... niin kuin se ... rukoilisi! Kylästä kuuluu jostakin kimakkaa laulua. Hanki on alkanut kantaa.