United States or Madagascar ? Vote for the TOP Country of the Week !
OLAVI: Hän tuli itse liikutettuna minua kädestä kiittämään. Ja hän vahvisti samana päivänä kaikki yliopiston vanhat edut ja oikeudet. Ja kaikki, jotka olivat läsnä tuossa juhlallisessa vastaanotossa, sanoivat, että se oli etupäässä juuri minun ansioni! MAUNU TAVAST: Sinun, Olavi? Kuuletko, sisar, hänen ansionsa, Olavi Tavastin ansio!
Mutta jos minä jäisinkin tänne, minä en kuitenkaan saisi enää milloinkaan nähdä häntä. MAUNU TAVAST: Kuinka niin? ANNA: Minun eloni päivät ovat luetut eikä Olavi varmaan ole niin pian toistava käyntiään. MAUNU TAVAST: Hän? Hän jää tänne. ANNA: Turkuun? MAUNU TAVAST: Minun luokseni. Kuten olet kuullut ehkä, nimitin hänet viime käynnillään täällä arkkiteiniksi.
Kuinka he kaikki himmenivät hänen rinnallaan kuin kynttilät päivän kirkkaan koittaessa! Ja olisitpas nähnyt Turun laiturilla! Kuinka kaikki kokoutuivat hänen ympärilleen, kuinka he kaikki tahtoivat puristaa hänen kättään ja saada häneltä edes sanan, hymyn tahi katseen! »Tavast!» »Tavast!» kaikui jokaisen huulilta. MAUNU TAVAST: Se on Olavi. ANNA: Ne eivät ollenkaan paina häntä.
Nyt en minä tahdo enää omistaa mitään, mitä minä en totuudella ja yksinomaan totuudella voi saavuttaa, ja siksi salli minun sanoa sinulle: me olemme tästä päivästä saakka isä ja poika myös kaiken maailman silmäin edessä. OLAVI: Sinä tiedät, isä: minä en voi toivoa mitään sen korkeampaa. Sillä myöskään minä en tahdo mitään valheella varastaa. MAUNU TAVAST: Siis totuuden puolesta isä ja poika!
Unhottuivatpa ne surun ajat myöskin Jaakolta ja Maija Liisalta, sillä hehän nyt saivat kertoa vieraalle, mitenkä talon nuori emäntä, neiti Elina Tavast, oli jäänyt aivan yksin, kun isä ja kaksi veljeä olivat kaatuneet kaukana vieraassa maassa, jossa kuningas kävi sotaa, ja nyt viime keväänä oli äitikin monivuotisen sairauden jälkeen kuollut.
MAUNU TAVAST: Ihminen on aina heikko, Olavi. Hän on väkevä vain silloin, kun Jumalan henki vyöttää hänet omalla väkevyydellään. Maan lapsia me olemme, Olavi. Meidän ainoa voimamme on, että me edes joskus voimme kohottaa silmämme korkeuteen. OLAVI: Minä olin väkevä! Minun katseeni eli korkeudessa. Minä tiesin, mikä on korkein, ja tunsin sen jokahetkisen läsnäolon hengessäni.
Täällä ei ole yhtään oikeata karoliinia enää kaupungissa, paitsi nilkku Tavast, kädetön Ridderstorm ja juoppo Falström. Jos menemme Lybeckerin luo ilman omaa päällikköä, niin hän pistää meidät riveihin, tai antaa meille miehen, joka on häneltä oppinut peräytymään.
MAUNU TAVAST: Minua ilahduttaa, etteivät Wadstenan luostarin nunnat hartaushetkiensä tähden lyö laimin kauniin ja hyvän kirjallisuuden viljelystä. Sinä luet latinaa? ANNA: Vain vähäisen. Iloitsen siitä, sisar. ANNA: Minä olen vain nainen oppimaton. Mutta minäkin poimin mielelläni niistä muruista, jotka tiedon ruhtinaitten pöydältä putoavat.
Mutta miksi tulet sinä minun tyköni nyt, kun päivä menee jo mailleen meille kummallekin? MAUNU TAVAST: Kenet? ANNA: Olavin, minun poikani, meidän poikamme, Maunu Tavast, josta on tuleva yhtä suuri kuin sinä, mutta meitä molempia onnellisempi. Minä en voinut enää jäädä luostarin muurien sisälle. Minun täytyi matkustaa. MAUNU TAVAST: Sitten on matkasi ollut turha, Anna Lepaa.
MAUNU TAVAST: Sitten? ANNA: Sitten menin minä luostariin, sillä hän kehoitti minua siihen. Kuitenkin minä olisin mieluummin jäänyt hänen jalkavaimokseen. ANNA: Ei. Ja minä pelkäsin enemmän loukata häntä kuin Jumalaa kaikkivaltiasta. MAUNU TAVAST: Oma sisällinen kutsumuksesi ei sinua luostariin kehoittanut? ANNA: Ei.