United States or São Tomé and Príncipe ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän irroitti itsensä tylysti irti. 'Minä tiedän ja uskon, että sinä rakastat minua ja olet hywä minulle, ja niin minäkin luulen tehneeni, mutta asiassa on wielä muutakin. Ehkä Tiinankin surumielisyys on samasta lähteestä kotoisin', sanoi hän sitten synkästi. Minä en ollut koskaan tullut tuota ajatelleeksi.
Syvää surumielisyyttä kuvastui useissa kasvoissa, ja syvä surumielisyys valtasi minunkin mieleni.
"Sire", herttua vastasi, "oikeastaan vaan syvä surumielisyys minua vaivasi, olin jo vallan joutua epätoivoon ... ja se on tauti, jota ei mikään paranna. Tänä aamuna uutiset Granson'ista vähän voimiani virkistivät, ja nyt olen tässä, teihin viimeistä kertaa vetoomassa." "Vai niin!" kuningas sanoi, "joko nyt...
Hän muisteli nyt niinkuin silloinkin waimo=wainajaansa, ja nöyrä ja Jumalan tahdon alle antautuwa surumielisyys sekausi silloin aina hänen lapselliseen iloonsa, ja ne sitten yhdessä rakensiwat tuon tyynen ja nöyrän rauhan hänen sydämeensä, joka kaikessa hänen elämässään näkyi. Nöyrä surumielisyys esti hänen iloansa pääsemästä turhamielisyydeksi, ja ilo esti hänen suruansa muuttumasta epätoiwoksi.
Finmarkenin tunturilla tulevina päivinä, miten tänäänkin, vielä vaeltavat kärsimyksistä ja intohimoista luodut Shakespeariset haahmot olkootpa hyviä tai pahoja. Lumiaavikon juhlallinen surumielisyys, tämä yksäänisyyden suuruus avartaa äärettömyyden rajat, siks kunnes taivas ja maa tunturilappalaisen silmissä sulautuvat yhdeksi.
Mutta muihinkin ennen niin iloisen seuran jäseniin oli katkera surumielisyys levinnyt; sillä kaikkihan tunsivat Reetan ja kaikissa oli kasvanut ystävyyttä häntä kohtaan.
"Heitä alakuloisuutesi", virkki hänelle nuorin, joka näistä oli hurskain. "Tee meidän tavalla, ole iloinen ja hyvä olento; surumielisyys ei kuitenkaan saata mihinkään." "En ole alakuloinen, enkä surumielinen", vastasi Antero, "elämästäni iloitsen yhtä paljo, kuin sinäkin, niin, kentiesi paljoa enemmänkin."
Nuori nainen yhä katselee sitä; yhä enemmän hän vaipuu katsomiseen. Jäykistyneet kasvojen piirteet pehmittyvät, suru muuttuu surumielisyydeksi ja surumielisyys kauneudeksi, otsa selkenee, katse kirkastuu, posket punoittavat hiukan ja suu muodostuu iloisiksi sanoiksi... Vielä auringonsäde valaisee hänen pientä maailmaansa, ja se näky, jota hän tavoittaa, saapi varmaankin värinsä siitä.
Suun ympärillä oli tuo kärsivä ja vähän katkera piirre, jonka Olavi siinä välistä ennenkin oli huomannut... Hänelle tuli yht'äkkiä sääli häntä, halu pudistaa pois tuo surumielisyys ja tempaista hänet mukaansa. Hän oli jo huomannut, että hän voi sen tehdä. Useinkin, kun hän vain puhutteli häntä, kääntyi hänen puoleensa, hän ihastui ja ikäänkuin valkeni. Olavi oli mennyt ulos ilmaa tarkastamaan.
Sisarukset olivat taasen kahden, mutta entistä syvempi surumielisyys loisti nyt Tahvanan silmistä, kun hän katseli rakastettua sisartaan, joka kumminkaan ei mitään aavistanut. Muutamia päiviä kului, kaikki kävi kuten ennenkin. Tahvanan surumielisyys oli jo poistumaisillaan, kun hän eräänä iltana työnsä tehtyä sai käskyn mennä katolispapin luo.