Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 23. kesäkuuta 2025
Vielä virkin veijolleni, sulholleni suin puhelen: "Sulho, viljon veikkoseni, vielä veikkoa parempi, emon lasta armahampi, ison lasta lauhkeampi! Kuulesta, ma kuin sanelen, kuin sanelen, kuin puhelen tästä liinalinnustasi, saamaisestasi kanasta! "Kiitä, sulho, onneasi hyvän saaman saamastasi! Kun kiität, hyvinki kiitä! Hyvän sait, hyvän tapasit, hyvän Luojasi lupasi, hyvän antoi armollinen.
Virkahti sulho, sureva sulho: »Luonto jo laittavi kesää, meillä on rakkaus ainoa rikkaus, meillä ei vuodetta, pesää, olla ken maailman orja ei saata, hälle sen maailma maksaa, suo hälle haudan syntymämaata; vieläkö jalkasi jaksaa?»
Veisti muinen Väinämöinen, Lauvisti Suvannon sulho Hauinluusta soittoneuvon, Kalanluusta kanteloisen Itselle ajankuluksi, Kansallensa koetteheksi.
Miks' ei myös kuolla voisi elämäkseen, Kun kuolee sille, joka aina elää. Tuo totuus, pitkäin taistelujen löytö, Se tahtoo lopulta mun kokonaan, Kuin kade sulho, jok' ei morsiostaan Suo sormen vertaa muiden omistaa, Vaikk' isä, äiti, sisko, veikko kukin Myös tahtois osan rakkaudelleen.
Ystävä saattaa unohtaa ystävänsä, sulho lemmittynsä, vaan syntymämaa ei ikinä unohdu niin, ettei sitä aina kovin kaipaisi.» Näin ajatellessaan oli Junno jo viilannut kahleensa poikki. Hiljaa hän otti ne päältänsä ja katsoi ulos akkunasta, vaan siellä ei ketään näkynyt. Helposti hän nyt irroitti akkunan puolikkaan ja hiipi sitte hiljaa ulos.
Silloin saamme häneltä itseltänsä kuulla tarkemmin elämästään ja onnellisuudestaan. Kaipauksella odottava sulho, Kustaa, oli määrättynä päivänä saapunut laivarantaan ja nähnyt laivan jo saapuneeksi, vaan armaansa oli poissa, häntä ei näkynyt missään. Hän kuunteli, käyskenteli ja tiedusteli kaikkialla. Kaikki vain turhaa, ei Hannaa löytynyt.
Jäi yksin tarina, tuosta opin toiset ottanevat, lapset aikojen etäisten, kansat aamun kangastuvan; näkevät näyn he oudon, kuvan kumman taivahalla, neiti korkea näyssä, sulho kahta korkeampi, kulkevat käsi kädessä kaarta taivahan sinisen, poika niinkuin päivän nousu, impi kuin suvinen auer, taluttavat toisiansa kohti taivahan kupua, sopusoinnun suuren maita, yön ja päivän yhteyttä; aina astuvat ylemmä, häipyvät valohämyhyn.
Se ain' on miellytellyt neitosia, Mies ett' on hurskas lammaspää Naisvallan on niin helppo häntä nöyristää. FAUST. Sä hirviö, et oivalla, Mitenkä hurskas lapsen sielu, Jot' usko yksin autuuttaa, On pyhän vaivan vallassa, Peläten, että perikadon nielu Aukeepi sille, jota armastaa. MEFISTOFELES. Himokas sulho taivahainen, Sua nokast' ohjaa tyttönen! FAUST. Sä likaluonnos lieskamainen!
Eräänä päivänä häiden jälkeen valjastuttaa hänen miehensä kolme komeata hevosta vaunujen eteen ja sitte lähtee nuori pari ajelemaan. Rakattua on heillä ja rikattua myös. Siinä ajellessa kaupungin kaduilla, sattui Hannan entinen sulho, Kustaa, tulemaan vastaan koppa kainalossa ja aavistamatta, tietämättä, jatkoi hän vaan matkaansa.
Ilkkuu impi: »Orjaa lemmit!» Sinkoo sulho: »Lemmin, lemmin, siron, nöyrän Siira-orjan sekä valtiatar Aarian välillä vain enää emmin!» Näin Heljä: »Siis tiedä, jos herjasit mua, mun lempeni ammoin jo herjasi sua, sun kanssasi vain ma karkelin, kyllin jo leikistä sain!»
Päivän Sana
Muut Etsivät