Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 14. heinäkuuta 2025
Aika kului, monta tuntia kului, wuorten pimennot alkoiwat kaswaa pitkiksi, aurinko painui jo lähelle meren pintaa, tuuli raukeni, sorsat uiwat selältä rantaan, nainen istui yhä kalliolla. Auringon wiimeinen säde sammui meren aattoihin, yö pimeni, nainen istui wielä yhä kallion huipulla, mutta odotettu wene ei tullut, se ei tullut koko yössä, se ei tullut wielä huomennakaan.
Liioin, Maa, sinua lemmin, luontoasi, lapsiasi, vaan on aikani erota, heittää jo ikihyvästit. Kuulin kutsun kummallisen seitsentähtisen selältä, sain viestin salaperäisen kahvoilta Kalevan miekan: "Jätä huoli huomisesta, pääset illalla ilohon taakse taivahan yheksän, ylle kaaren kymmenennen!"
Kaulahan, sanoi Shemeikka, nousi, otti Marjalta huivin, sen hänen hartioilleen heitti, suori selältä, rinnalta silitti, käski pitämään pielistä, että pysyisi, ja pyöräytti ympäri ja työnsi menemään Juhan eteen. Nyt se on omasi niinkuin ollakin pitää! Onpa se, onpa... Ja Juha hyrähti ja naurahti, pyörähteli, tepasteli, pidättelihe, mutta kohta taas uudelleen hyrähti.
Olavi olisi tahtonut auttaa Elliä, ottaa häntä vastaan, varata kainalosta, nostaa ... mutta hän ehti vain vähän kannattaa kyynärpäästä, Ellin hypätessä maahan veräjän selältä. Mökiltä vei tie harvaa petäjikköä jyrkkänä polkuna ylös sille hiekkaiselle selänteelle, joka järveltä tullessa näkyi kohoavan Tyynelän takana.
Hämärän hiipiessä puitten väliin oli kuin olisivat paikat pyhiksi muuttuneet, ja pieni pyörylä metsän sisässä, jonka laitaa tiekin kunnioittavasti kiersi, oli kuin salaperäinen sakaristo. Jo pisti pellon nurkkaus metsän sisään. Jo oli tuossa riihi ja veräjä. Halli haukahti pihasta päin. Näkyi pirtin harja ja kaivon vintti ruispellon yli mäen selältä pilvetöntä taivasta vasten.
Väliin kuuluu kohina kuin meren selältä: suuren kansa joukon huutoja ja möyrinää. Käännän katseeni vartioihin lavalla. Ne eivät vaihda sanaakaan keskenään. Makarohvin kasvoilla on omituinen, odottava ilme. Niin, odotusta, aavistelevaa, jännityksen kyllästämää odotusta tuntuu olevan yksin ilmassakin.
Kiven huopeessa, missä vesi vilisee, mutta ei vielä kuohu, lepää lohi, selältä tumma kuin vesikiven sammal, kupeilta hopean kirjava kuin ympärillään helmeilevän vuorivirran kuohu. Kääntäen pyrstönsä kämmenen vasten veden viistoa voimaa kohottaikse se ylös suvantoon, missä kullankiiltävä perhonen irtaimin purjein ajelee virtaa alas.
Runotar on koettanut loistavimmilla väreillänsä kuvata hänen ihanuuttansa, antaaksensa meille täyden selityksen tuosta kaikkivoittavasta lumousvoimasta: Kuuhut paistoi kulmaluilta, Päivä rinnoilta risoitti, Otavainen olkapäiltä, Seitsentähtinen selältä. Tämmöisenä huikaisee hän Wäinämöisen silmät, koska tämä ensimmäiseltä onnettomalta Pohjolan retkeltänsä on kotiin menossa.
Etsittihin, eipä löytty, haettihin, ei havaittu. Etsittihin iskijätä, katsottihin kaatajata selvältä meren selältä, lake'ilta lainehilta. Mies musta merestä nousi, uros umpilainehista, aivan selvältä selältä, ulapalta aukealta. Ei tuo ollut suurimpia eikä aivan pienimpiä: alle maljan maata mahtui, alle seulan seisomahan.
Joka illalla meni levolle, kysyi Jumalalta, mikä aurinko mahtanee huomenna paistaa, ja kuunteli yön pimeydessä jokaista outoa ääntä metsänrannasta tai järven selältä.
Päivän Sana
Muut Etsivät