Iloissani laulelen ma, vaikk' on suruvirsi, Kultani syän on kylmempi, kun jäinen seinähirsi. Mikä lie mun kullalleni tehnyt uuen mielen, Muien kanssa kävelee ja istuu muien viereen. Syämeni on surunen ja pääni alas painuu, Kun tuo oma kultani muien tykö taipuu. Sepä minun syämessäni käkösenä kukkuu, Kun mun oma kultani muien viereen nukkuu.

Mitä kuuluu, Mikko kettu? Takaa tuulee, karhu kuomaseni! vastasi Mikko. Laulapa Mikko seinähirrestä viiden pennin edestä, sammalsi Ursin. Mikko lauloi omituisella nuotilla: Nyt on kumma virsi, kun on seinähirsi laulumme esine. Jos virkkoa se voisi viisaampi se oisi, kuin itse herra te. Tokko lie Ursin ymmärtänyt Mikon laulua, sillä hän näytti olevan niin »iloissaan» viime hallayön johdosta.

Pirtin peräseinämältä honka myöskin kaadettiin: uutistorppaan notkon päässä saatiin seinähirsi niin. Honka oli turvanamme tuiskiessa tuulispään, sepä pohjan jäiset viimat aina väisti lehvillään. Uusi aika lehdot murti, kuuset kumos, hongat kaas, mutta kodin kaunisteeksi noussee uudet taimet taas. KES

SIMEONI. Sellaista jumalatonta sinä osaat, mutta osaatko lukea, juupeli? LAURI. Se vasta kysymys: osaako pappi lukea. »Minä osaan lukea ja veisaan enkä koskaan kesken seisaa; niin pitkä virsi kuin navetan seinähirsi». Mutta papin tulee messuta, eikä veisata. Minä messuan ja pikku-Eero vastaa. EERO. Minä vastaan jos vaan nälältäni jaksan. JUHANI. Rupeaisitko hullun kanssa juonittelemaan?