Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 3. kesäkuuta 2025
Sere äidin rintaa kantoi, Simo isän huolia tunsi. Esikoispoikaa, perheen toivoa, hoiteli, heijaili vanhakas Reetta. Oli niin päättyvän elokuun raitis aamu. Hetken oli jo itäisen taivaan kupeella kieppunut päivän kehrä, säteillään vainion sängessä kastepisarten kanssa leikkien. Onnelliset kastepisarat, jotka, päivän säteistä välkkyen, ette elosirppiä pelkää!
Aurinko paistoi lämpimästi Morgenhalden yli; se haki huoneita, joita se niin isot ajat oli säteillään tervehtänyt, mutta se ei niitä löytänyt; se haki mestaria, joka hiljaa ja uutterasti maanantai aamusin istui tuolla akkunan vieressä työtä tehden, niinkuin hänen isänsäkin ennen teki, ja hänen isoisänsä, mutta se ei löytänyt ei huoneita eikä mestaria, ja sangen oudosti kimalteli auringon säteet ja säikähtelivät ikään kuin olisivat eksyneet.
Kun aurinko säteillään valaisee ristiinnaulitun päätä, kun lintunen visertää iloista liverrystään särkyneelle sydämmelle, niin se tuntuu julmalta. Mutta kaunis on luonnon tahdoton iva sen rinnalla, joka huomataan inhimillisissä asioissa. Näemme tässä esimerkin siitä.
Mutta kirkon perältä, alttarin yläpuolelta olevasta taulusta loistaa katsojaa vastaan häikäisevä valkeus ylösnousevien joukosta, loistaa, ikäänkuin säteillään valaen ylösnousemuksen kirkkautta ja voimaa arkielämän harmauteen. Juuri samaa olen viime aikoina tuntenut.
Frank parahti surusta ja siirrettyään venheenkappaleen syrjään kumartui hän ruumiin yli ja laski tuskansa valloilleen. Neljän jalan syvyinen hauta tehtiin sitte erään vanhan akaasia-puun juurelle, ja Frank piirsi syvään sen runkoon ristin. Kun ruumis oli kääritty laskettiin se viimeiseen lepokammioonsa, jota laskeva aurinko valaisi säteillään.
Mutta se ei yksistään tuonut rauhaa hänen sielulleen eikä yksistään lempeyttä, joka sai hänen äänensä väreilemään siten luoden todellista suloutta hänen vanhoille rumanlaisille kasvoillensa. Siihen oli vielä muutakin syynä. Samaten kuin mailleen menevä aurinko säteillään suo maisemalle kauneimman värityksen, samaten valaisee rakastetun pyhä muisto jälkeen jääneen olemuksen.
Puiden suojaan oli asetettu valkoisia istumia pyöreän kivipöydän ympärille, jossa kauniina päivinä usein aamupäiväkahvi juotiin. Tänne nyt istuttiin ihailemaan kaunista näköalaa järven yli, jota ilta-aurinko kirkkailla säteillään paraikaa kultasi.
Sellaisna lausui hän: »En kauan ollut elossa; kauemmin jos oisin ollut, ei paljon pahaa oisi tapahtunut. Jään suita kätköön onnen vuoks, mi verhoo mun säteillään ja minut peittää niinkuin kotelo sisällensä silkkitoukan. Mua paljon rakastit, ja syystä; jäänyt näät maan jos päälle oisin, heelmin eikä vain lehdin tunteeni ois ilmi tullut.
Sitten taas kaikki himmentyi, ja minusta tuntui kuin olisin vallan olemattomiin kadonnut. Kuinka kauvan olisin näin maannut ja uneksinut, en tiedä, jos ei aamu-aurinko kirkkailla säteillään olisi ruvennut pistelemään silmiäni. Minä heräsin ja huomasin oivallisesti hoitaneeni minulle uskotun tehtävän unessakin ollessani, koska ei mitään onnettomuutta ollut tapahtunut.
Kyllä ensimmäinen kevätaurinko lämpimillä säteillään sulatti lumipeitteen sen päältä, sen viheriät lehdet olivat talvenkin alla säilyttäneet kauniin karvansa ja varsi oli murtumatta kannattanut paksua lumiharsoa, jonka talven haltijatar laski kuni lämpimän villan suojelemaan kaikkea, mikä oli säilytettävä elämään halki kylmien kuukausien, kovien säitten, sitten entistään ehompana ilmoille yletäkseen, kun kerran kylmyys on ohitie ja kesä saapuu.
Päivän Sana
Muut Etsivät