United States or Curaçao ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sitä laatua on varsinkin runous; tieteellisestä kirjallisuudesta siihen luetaan etenkin historia ja filosofia; muut kirjallisuuden lajit ovat kansalliskirjallisuutta samassa määrässä, kuin ne tuovat esiin kansan omituista henkeä. Kirjallisuuden historia koskee pääasiallisesti kansalliskirjallisuuteen.
Pohjaltaan ei korkein runous muuta olekaan kuin tätä, eikä sillä ole muuta päämäärää, kuin pitää avoinna »niitä valtateitä, jotka johtavat näkyväisestä näkymättömään». Mutta se on myös elämän korkein päämäärä, ja se on elämässä paljoa helpompi saavuttaa, kuin jaloimmassakaan runoudessa, sillä runouden on täytynyt pudottaa pois hiljaisuuden suuret siivet. Ei ole mitään pieniä päiviä.
Huomatkaamme, kuinka hellä rakkaus ilmautuu Ainonkin äidin surussa tyttärensä kuolemasta, vaikka hänen sydämensä, täynnä maallisia luvunlaskuja, oli näyttänyt olevan niin kylmä elävän lapsen tuskalle. Kuinka herttaisesti esiytyy myös Pohjolan emäntä häälauluissa. Mutta syvempi kaikkia näitä, syvin kenties kaikesta, mitä ikinä mikään runous on osannut luoda tämän pyhän välin kuvaamiseksi, on kertomus siitä, kuinka Kullervon äiti kohtelee julmimpaan, luonnottomimpaan rikokseen syypääksi tullutta poikaansa. Kun kaikki muut kääntyvät hänestä pois inholla ja kammolla, ja hän, epätoivo sydämessä, viimein vielä kysyy: »
Tämä runous on aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä unelmia. Vaan meidän aikamme on käytännöllisyyden aika, se ei huoli unelmista eikä turhista tunteen ilmauksista. Jos lyyrillinen runoilija tahtoisi tässä suhteessa muutosta aikaansaada, pitäisi hänellä olla aivan tavatonta runokykyä, jota ei minulla ole." Niin sanoo Leimu.
Ylevämpilaatuinen runous sitä vastoin käytti tähän aikaan vielä yksinomaisesti Ruotsin kieltä; mutta kansallinen henki pääsi sitäkin virkistämään, ja isänmaallinen mieli meitä tervehtii Suomenmaan ruotsinkielistenkin runoilijain, *Juhana Ludvig Runeberg'in*, *Fredrik Cygnaeuksen*, *Sakari Topeliuksen* ja *Lauri Stenbäck'in* teoksissa.
Noin vuodesta 1100 alkaen kukoisti täällä kauniisti niin sanottu provencelainen runous. Siellä lauhkean taivaan alla, kauniissa luonnossa ja vilkkaan, haaveksivan väestön keskellä sepittiin huvin ja kaihon lauluja.
Näitä runouden tuotteita ruvettiin aikaa myöten sanomaan romaaneiksi romaanisen Ranskan kielen mukaan, jolla ne alkuaan esiytyivät. Arabialainen runous kukoisti ihanasti Espanjan morilaisilla, jossa ikävöivä lempirunous loi sulavia säveleitä. Tämä runous viehätti ritarillista mieltä Espanjan kristityissä kuningashoveissa ja levisi niistä Etelä-Ranskaan.
Hänen jälkeensä ei enää Suomenmaassa voinut tulla kysymykseen runous jossa, Oksasen sanoja käyttääksemme, »paimenet ja paimenettaretpa, laitumella lammaskarjojansa säännellen vain sävelillä huilun tahi talutellen punapauloin, simoa ja suudelmia söivät.» Osoittaessaan, miten »Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä, taideniekan taulull' on ihana»,
Kreivitär, joka oli tottunut kuulemaan imartelijain hänen taitojaan ylistelevän ja runous oli siihen aikaan ainoastaan taito sovitella sanansa kauniisti ja sukkelasti näytti hiukan hämmästyvän kuulijansa välinpitämättömyyttä, mutta kohta hän oli keksinyt hänen ajatustensa juoksun. Kaarle XII:n sotilas ei ollut sillä keinoin voitettavissa. Hän alkoi heti puhua toiseen tapaan.
Aikaisemmin oli hän kaikissa sellaisissa mielenliikkeissä, kuten uskonnollisuus, omantunnon ääni, runous, rakkaus, joissa tulee ilmi se mitä ihmissielussa on ihanteellisuutta ja epäitsekkyyttä, nähnyt niiden salaperäisten voimain ilmauksia, jotka vähitellen ihmiskunnassa toteuttavat korkeampia elämänmuotoja ja lopuksi kenties »Jumalan». Mutta jos nyt nämä voimat itse asiassa ovatkin voimattomia, jos ihanne on vain väikkyvä juureton kangastus, mitenkä on silloin noita mielenliikkeitä arvosteltava?