United States or Cabo Verde ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kuolonkalpeana ja kauhistuneella katsannolla nousi hän varpailleen ja lähisti huuliansa miehensä korvaan. Tällä hetkellä Trudaine huusi hänelle: "Rosa, jos sinä puhut, olen minä hukassa". Hän pysähtyi aikeessaan, kuullessaan veljensä äänen, päästi miehensä käden, ja katsoi veljeensä väristen. "Rosa", jatkoi Trudaine, "sinä olet luvannut ja sinun lupauksesi on pyhä.
Trudaine kääntyi äkkiä toisaanne ja astui huo'aten pari askelta; palasi takaisin ja näytti rupeavan puhumaan, vaan Danville keskeytti häntä hänen aikomuksessaan. "Anna minulle anteeksi, Rosa", sanoi hän; "minä olen niin luulevainen kaiken suhteen, joka vähänkään näyttää epäkohteliaisuudelta sinua kohtaan, että olin vähällä suuttua tyhjästä".
Rosa, Trudaine ja Lomaque istuivat yhdessä penkillä, josta Seinen joen kierrosten kaunista maisemaa on niin hyvä katsella. Vanha tuttu näkö-ala leviää heidän edessään, ihana kuin ennenkin muuttumattomana, ikäänkuin he eilen olisivat sitä viimeksi katselleet. He puhuvat keskenään surullisesti ja hiljaisella äänellä.
Hänen vakuutuksensa on kaikissa asioissa niin vakavilla perustuksilla niin vakavilla, että jo minä luulisin hänen todellakin uskovan ennusmerkkejä, niin varmaan pakoittaisin mieltäni myös uskomaan niitä". "Minä pyydän anteeksi, madame", alkoi Rosa vavisten; minä vaan tarkoitin " "Rakas lapseni, niinkö vähän sinä tunnet maailmaa että luulet minun voivani tulla loukatuksi "
"Rosa, minä olen unhottanut tuon gentlemanin nimen". Rosa kallistuu hänen puoleensa ja huutaa hänelle: "Mr. Copperfield". "Minua ilahuttaa nähdä teitä, Sir. Minä näen surulla, että olette murhe-vaatteissa. Minä toivon, että aika lohduttaa teitä!" Hänen maltiton seuralaisensa moittii häntä, sanoo hänelle, etten minä ole murhe-vaatteissa, käskee hänen katsoa uudestaan, koettaa elähyttää häntä.
Vangitsemispäivästään saakka olivat Rosa ja hänen veljensä, osaksi erään lahjan, osaksi Lomaquen välityksen vaikutuksesta, olleet suljettuna samaan koppiin; ja yhdessä he nyt odottivat huomispäivän kauheata kohtausta. Rosasta tämä kohtaus oli kuolema kuolema, jota hän ainakin kärsiväisyydellä ajatteli.
"Se ei koske minuun, joko hän on kotona taikka ei", lausui Rosa Dartle ylpeästi; "minä en tiedä mitään hänestä. Teitä minä olen tullut katsomaan". "Minua?" kysyi joku lempeä ääni. Kun kuulin tämän, värisytti koko ruumistani. Sillä ääni oli Emilyn! "Niin", lausui Miss Dartle. "Minä olen tullut katsomaan teitä. Kuinka? Te ette häpeä näyttämästä niitä kasvoja, jotka ovat olleet syynä niin paljoon?"
Hän ei katsonut sinne päin, missä me olimme. Hänen kasvoissaan näkyi jälkiä siitä murheesta, joka häntä oli kohdannut; hänen kauniilla otsallaan oli syvän surun leima. Kuinka mielelläni olisinkaan äänettömästi, hellästi puristanut hänen kättään osoittaakseni hänelle osanottoani! Ne tulevat, ne tulevat! huudahti Rosa nykäisten minua. Ei, katsos miten kauniita aivan kuin joku taulu!
"Kun viimein kävin täällä", puhuin minä katkonaisesti, "kertoi Miss Dartle minulle, että hän purjehti eri tahoilla milloin missäkin. Toinen yö tästä oli kauhea yö merellä. Jos hän oli merillä silloin ja likellä jotakin vaarallista rannikkoa, niinkuin hänen sanottiin olleen; ja jos se laiva, joka nähtiin, todella oli se, jossa " "Rosa!" lausui Mrs. Steerforth, "tulkaat luokseni!"
Ne hauskemmat kasvot, jotka olivat tulleet niitten sijaan, kun viimein kävin siellä, avasivat oven meille ja kävivät edellämme vierashuoneesen. Mrs. Steerforth istui siellä. Kun astuimme sisään, luikahti Rosa Dartle esiin toisesta huoneen osasta ja asettui hänen tuolinsa taa. Minä näin kohta Mrs. Steerforth'in kasvoista, että hän oli pojaltansa kuullut, mitä tämä oli tehnyt.