Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 10. heinäkuuta 2025
»Herra Rautiainen», sanoi Esteri iskien katseensa Rautiaiseen, joka juuri tarkasti kelloaan. »Pankaa kello taskuunne, sillä siinä on törkeätekoiset viisarit!» Syntyi taas jännittävä hiljaisuus. Mikä uhkarohkeus, ruveta vastustamaan Rautiaista! Esterin puolesta peläten kaikki seurasivat syrjäsilmällä Rautiaisen liikkeitä odottaen hänen suunsa aukeamista.
Rautiainen katsoi pitkään Esteriin, sitten uudelleen kelloaan, pisti sen taskuunsa, kaatoi itselleen ryypyn ja siirtyi syömään syrjempään vaikenemisellaan hämmästyttäen koko seuran, joka ällistyksen hälvettyä muuttui vilkkaaksi ja äänekkääksi, aivan kuin olisi ijäksi vapautunut Rautiaisesta kelloineen. Rautiaisen kello kuitenkin oli jotakuinkin oikeassa.
Silloin kun Eemeli Rautiainen oli äitiinsä, niinkuin sanottiin, koetti kukin, mikäli mahdollista, päästä häneltä suojaan, jokainen piti hyvänään mitä sai ja vaikeni, että pääsisi mahdollisimman vähällä. Eemeli Rautiainen lähestyi Esteriä. Syntyi äänettömyys, että selvään kuului Rautiaisen kellon naksutus. Varsinkaan neitosilla ei ollut mitään sitä vastaan, että Esteri nyt saa näsäyksen.
Esteri katsoa tuijotti punaista juovaa Rautiaisen poskessa, jonka nyt huomasi olevan ruoskanjäljen eilisestä. »Eilen kun kohtasimme taas», jatkoi Rautiainen, »niin sanoitte minua raukaksi, kun olin ryöminyt nimismiestä syrjään». Naurahtaen lisäsi hän: »Minä olin luullut itseäni filosofiksi, mutta minä innostuin innostuin liiaksi.» Hän oli hetken aikaa ääneti. »Innostuin teidän puolestanne.
»Olen käskenyt Rautiaisen tänne ja esittänyt että menisimme heti naimisiin», sanoi Esteri. Ovikello soi. Neiti Smarin purskahti itkemään. Miina syöksyi kammariin ja kuiskasi kähisten kuin olisi jonkun aaveen nähnyt: »Neiti Esterin sulhanen.» Neiti Smarin kalpeni ja tuijotti Esteriin, joka oli punastunut ja näytti rauhattomalta.
Nauraa niin, ettei hän koskaan ennen ole niin nauranut. Esteri nousi äkkiä seisomaan kalmankalpeana muistamatta ompeluksiaan, jotka hänen helmastaan putosivat lattialle. Se ei ollutkaan Rautiaisen ääni! Eikähän nyt vielä ollutkaan se aika. Miina toi nimikortin: Pormestari Alfred Levon! »Sanokaa», käski Esteri Miinaa, »että herra Rautiainen on tavattavissa puolen tunnin päästä».
Ja aivan kuin se olisi ollut hyvin suuren ilon aihe syleili neiti Smarin Esteriä ja sitten meni suoraa päätä Rautiaisen luo kätellen niin sydämellisen hartaasti ja pitkään, että olisi luullut hänen tahtovan vallata Rautiaisen itselleen kokonaan. He jatkoivat keskustelua kuin välittämättä Esteristä joka oli vetäytynyt istumaan sohvaan.
Kun niiden joukkoon Rautiainen oli lukenut isänkin, niin se, ja juuri se oli Esteristä ollut sietämättömämpää kuin Rautiaisen kömpelö ja raaka iva. Forstmestari kulkiessaan puhui yhtämittaa, puhui tyynesti ääni ylhäinen kuin ryhtinsä, ja sanat varmat kuin askeleensa.
»Ja sinä olisit ollut vapaa niin minusta kuin Lauri Holmasta. Hän, jos en laskuissani ole erehtynyt, oli aikeissa tulla sinne maalle?» Rautiaisen kysyvään katseeseen Esteri vastasi nyökäyttämällä päätään. »Te olitte jo tavanneet toisianne ensi kerran sen jälkeen kuin te vuosia sitten olitte istuneet punaruusutarhassa kertoen toisillenne kauniita satuja.
Miina raukka uskoi kaikki syykseen ja aina uudistuvalla hartaudella koetti opetella liikkumaan »ihmisten tavoin». Vasta aivan lähelle päästyään Miina kuiskasi käheällä äänellään: »Siellä on Rautiaisen isäntä. Toi kotoanne voipytyn ja vasikanpaistin.
Päivän Sana
Muut Etsivät