Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. heinäkuuta 2025
Maaliskuun 10 päivänä 1857 täytin seitsemäntoista vuotta. »Jo seitsemäntoista vuotta!» ovat ensimmäiset sanat, jotka sinä päivänä kirjoitin päiväkirjaani. Tuo sana »jo» on koko pieni runoelma.
Tänään on minulle syntynyt poika ja minä olen kirjoittanut hänen nimensä isän raamattuun. Hänen tähtensä olisi minun ehkä pitänyt jatkaa päiväkirjaani, että hän kerran, kun minusta aika jättää, olisi siitä saanut nähdä, kuinka usein hänen isänsä on langennut ja synnissä rypenyt, noussut ja taas kaatunut, mutta vihdoin viimein löytänyt armon ja rauhan Jeesuksessa Kristuksessa.
Tämä tapaus herätti meissä ylpeyttä ja hämmästystä aivan kuin olisimme me olleet ensimäiset, joille jotain sellaista tapahtui. Siitä mahtoi olla seurauksena sekin, että minä taas rupesin muistamaan päiväkirjaani. Tämä merkillinen tapaushan piti kaikella muotoa saada jälkimaailman tiettäväksi. Meidän rakas, pieni Rurumme oli meidän silmissämme merkillisin kaikista maailman ihmeistä.
Muistan niin hyvin tämän keskustelumme, sillä paitsi sotaisia seikkoja, kirjoitin päiväkirjaani myöskin keskusteluja näistä asioista. Sinä päivänä puhuimme myöskin tulevaisuudesta. Pian täytyy Pariisin antautua, sodan täytyy loppua, ja sitte voimme jälleen hyvällä omallatunnolla nauttia onnestamme. Kävimme läpi sen ajan muistojen, jonka olimme yhdessä eläneet.
Lori, ystäväni, mitä on tapahtunut? kysyin liikutettuna. Miehesi? Oi Jumalani, Oi Jumalani! valitti hän. Lue itse! Otin ylös kirjeen ja aloin lukea. Voin aivan tarkalleen kertoa sen sisällön, sillä joku aika myöhemmin pyysin Lorilta kirjeen lainaksi saadakseni mukailla sen päiväkirjaani. Lue ääneen pyysi Lori minä en ole vielä lukenut loppuun. Tein niinkuin hän käski. Kirje kuului: »Rakas sisar!
Ja sitten mr Henryllä oli niin kauniita sananlaskuja. Yhden niistä: "Rukous on aamun avain ja illan lukko," minä olen kirjoittanut päiväkirjaani äitini otteen jälkeen "Kultaisesta metsälehdosta". Koko tämä hurskas perhe kuului presbyteriläisiin. Täti Jeanie ei tunne äitini kirjoja paljon enemmän kuin setä Henderson, mutta hän ei pudista päätänsä, kun minä puhun.
Kammiooni suuruksen edellä palatessani tapasin kaikki laatikkoni epäjärjestyksessä. Kuu suuruspöydässä sitä valitin, Jack nauroi ja sanoi, että hän ainoastaan oli hakenut nuoranpalasta, kysyen, hankinko kirjoittaa senkin päiväkirjaani. Minä punastuin ja sanoin, että hänellä ei ollut oikeutta muljata laatikkojani eikä edes ilman lupaa käydä huoneessani.
Karnevaali oli ohitse. Molemmilla nuorilla sisarillani oli ollut tavattoman hauskaa, ja he olivatkin rientäneet huvista huviin nuoruuden väsymättömällä huvitteluhalulla. Mitä minuun tulee, olin tehnyt päiväkirjaani seuraavan muistoonpanon: »Olen iloinen, että ikuinen tanssiminen on ohitse. Se alkoikin jo tulla kovin sisällyksettömäksi.
Aivan oikein, niissä oli kyyneliä, ja minun juohlahti mieleeni, tulisiko minunkin päiväkirjaani samanlaisia merkkejä. Lehdet ovat nyt niin valkoiset ja puhtaat, ja kannet niin kiiltävät ja sileät! Uusi, kaunis kirjani on yhtä heleä kuin se elämä, joka on minun edessäni, ja se mailma, jonka hymyilevä näkö-ala avaantuu minulle.
Minä teroitin nämät sanat muistooni voidakseni myöhemmin kirjoittaa ne päiväkirjaani. Sillä niissä tuli mielestäni niin voimakkaasti esiin juuri ne aatteet, joita oppiajallani olin historian oppikirjoista saanut, ja jotka nyt pitkällä tuskan ja surun ajalla olivat mielestäni unohtuneet.
Päivän Sana
Muut Etsivät