United States or Peru ? Vote for the TOP Country of the Week !
Konrad, hän ei ikänä saa siitä nousta!" Montserrat'n markiisi säpsähti. "Mitä? puhutteko Englannin Richardista Leijonasydämestä kristikunnan sankarista?" Hänen poskensa vaalenivat ja hänen polvensa vapisivat puhuessa. Temppeliritari silmäili häntä ja veti rautakasvonsa ylenkatseelliseen hymyyn. "Tiedätkö kenen näköinen tällä hetkellä olet, sir Konrad?
Oli tosin, huudahti Löfving innostuneena, oli tosin! Hänellekin tahdon omistaa maljan. Saakaa tästä, pojat! Sen miehen viiniä olisi teidän pitänyt maistaa. Hänenkin muistolleen malja! Ihmeellinenpä mies te olette, lausui Hohti. Yhtenä päivänä maksaa vihollinen palkan päästänne, toisena juotte viiniä hänen kanssaan. Puhutteko leikkiä?
Kuollutko Anna! ... puhutteko totta? kiljahdin minä, jouduttuani ankarasti hämille. Niin, kuollut ... ja jo useita kuukausia maannut maan povessa. Tämä oli minulle niin odottamattoman outoa, että olin järkeni menettämäisilläni. Se syöksyi kauhuna läpi sydämeni... Nämä viimeiset sanat sanottuaan vaikeni sairas majuri. Tuo muisto näkyi sattuvan vieläkin häneen.
Niin, varmaan on teillä mahtavia liittolaisia tuolla ylhäällä; mutta minä vastustan kuitenkin! Te ette tahdo hallita vuoroittain? No, no sitten saamme valita viimeisen keinon; Hookon, taistelkaamme, mies miestä vastaan, raskailla aseilla, elämän ja kuoleman uhalla! HOOKON. Puhutteko tosissanne, herra? SKULE HERTTUA. Minä puhun elämäni työn ja sieluni autuuden tähden!
»Sanokaapa minulle, onko oikeudella mitään tekemistä lain kanssa?» kysyin. »Sanokaa 'vallalla' älkääkä 'oikeudella'», hymyili hän vastaukseksi. »Vallalla?» kysyin, ja hän nyökäytti päätään. »Ja yhtä kaikki me otaksumme saavamme oikeutta lain kautta?» »Niin, se on se hullunkurinen, mutta silti oikea käsitys», sanoi hän. »Me saamme oikeutta.» »Puhutteko te nyt ammattimiehenä?» kysyin.
Nuori velanmaksaja ällistyi. Kysyi naurussasuin: Puhutteko te nyt totta vai leikkiä? Totta minä, tuota. Maksaja asettui vakavaksi: Antakaa nyt vain paperi tänne, kyllä se kuuluu maksajalle. Enhän minä ole sulta sitä ikänä hätyyttänytkään? Tämä on vain viimeinen velkakirja minkä minä olen isävainajalta perinyt ja minä pitäisin sen niin kuin muistona, mutta... Tuos on, jos et sinä...
TUOMAS. Ja tämä ehto on? MAHLOW. Antaa hänelle tyttäreni vaimoksi. TUOMAS. Puhutteko vanhasta herrasta? MAHLOW. Puhun, kaupunnin rikkaasta miehestä. TUOMAS. Mutta myöskin vanhimmasta. MAHLOW. Ymmärrän se olisi muistutus. Sinäkin olet tuumiani vastaan?! TUOMAS. En kuitenkaan, armollinen herra! Pelkään vaan. MAHLOW. Ett'ei tyttärenne siihen ole suostuva? Minä tiedän pakoittaa häntä siihen!
Olettehan juuri kuin eläwältä kuollut", sanoi eräänä semmoisena hetkenä Antti äidillensä. "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", sanoi äiti umpimielisesti. "Owatko nämät sitten Jumalaa wastaan?" kysyi Antti oudoksuen. "Ei, eiwät ne ole ... mutta owathan ne...", sanoi äiti hajanaisesti, sillä ei hän tiennyt, mitä hän oikeastaan sanoi. "Puhutteko tekin, rakas äiti, niin?
»Puhutteko te ihanneihmisestä?» kysyi Ernest. »Epäitsekkäästä, jumalankaltaisesta, jollainen on niin harvinainen, että sitä miltei voi pitää olemattomana, vai tarkoitatteko te tavallista, jokapäiväistä ihmistä?» »Tavallista, jokapäiväistä ihmistä», kuului vastaus. »Joka on heikko ja erehtyväinen, aina valmis lankeamaan?» Piispa Morehouse nyökkäsi myöntävästi. »Ja pikkumainen ja itsekäs?»
»Puhutteko te, vai puhunko minä?» kysyi Esteri katsomatta forstmestariin. »Sitä parempi kun puhut itse. Mutta», forstmestari viittasi kuvaa, »katso ensin äitisi kuvaa. Se itkee! Ei siis petoksia eikä valheita.» Esteri hypähti seisomaan ja astui isänsä eteen katsoen häntä silmästä silmään. »Herra forstmestari!» huusi hän luonnottomalla äänellä, joka viilsi korvia.