Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Katsohan tätä ... mitä pidät tästä?... Eikö tämä ole yhtä kaunis kuin sekin, mikä sinulla on? tiedusteli pikku kaunotar, ottaen esiin povestaan pienen, mustassa nauhassa riippuvan, noin pikkusormen pituisen tikarinnäköisen esineen; sen kahva oli kultaa ja terä hopeata, ja se oli mitä hienointa tekoa.
Jos käy Hattujen mielen mukaan, niin on Suomi hukassa. Ei ole mikään hukassa, ellei Jumala salli, lausui Kornatus lujalla tyyneydellä, vetäen povestaan esiin pienen pussin. Pussista otti hän kirjan. Katselkaa tätä, sanoi hän ja kurotti kirjan Husulalle, joka selaili sen lehtiä. Muutkin tulivat katselemaan.
Silmät suurina hän katseli taivaan rantaa Valkeisen toisella puolen, eikä äännähtänyt, vaikka Holm seisoi siinä vieressä vastausta odotellen. Hiljaisuuden katkaisi vaan nyyhkäykset, jotka silloin tällöin nousivat hänen povestaan. Tuskin hän mitään näki, vaikka rävähtämättä tuijotti eteensä, tuonne kauvas, jossa taivas ja maa yhtyivät; sillä katse oli omituisesti sisäänpäin kääntynyt ja eloton.
"Kuuleppas, pappi kulta", jatkoi Laagje, "eikö sinulla ole antaa meille useampia lappalaisia kirjoja, semmoisia kuin tämä täällä", ja hän veti kirjan povestaan, johon se oli kätketty nahkapussiin käärittynä. "Näytäppäs minulle sitä," sanoi pappi ja kun Laagje ojensi hänelle kirjan, otti hän sen ja pani eteensä pöydälle. "Ei minulla ole enää tämmöisiä kirjoja", sanoi pappi.
Micawber'in hänen pulpettinsa vieressä torni-byroossa ensi kerroksessa. Hän joko kirjoitti taikka oli kirjoittavinansa nopeasti. Iso byroo-linjaali oli pistetty hänen liivinsä alle, mutta niin huonosti kätketty, että jalan verta taikka enemmän tästä kapineesta pyrki esiin hänen povestaan, niinkuin uudenlaatuinen paidan röyhelö.
Nopsaana kuin tiikeri kavahti Conachar jälleen jaloilleen. Hän huusi: "Sitä kerskausta et saa toista kertaa elävänä päästää suustasi!" ja samassa tempaisi povestaan lyhyen, terävän puukon, jolla hän, päälle karaten, yritti pistää Heikkiä. Pistos oli tähdätty vähää alemmaksi olkaluuta ja olisi henkipaikkaan sattunut.
Sen taivas on aina sysimusta, niinkuin on hänen oma sydämensä sinä hetkenä, jolloin tuo harvasanainen elämäntunnustus Onneton puhkeaa hänen povestaan: »Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie, mut synkempi vielä on eloni tie...» Se on kummallinen runo, jonka epätoivoinen mieliala välittyy lukijaan taidekeinoilla niin vähäisillä, että hämmästyy, jos rupeaa niitä lähemmin tarkastamaan.
Hiljaista huokausta hänen povestaan ei ole kenkään kuullut. Orjuutta on ollut melkein kaikissa kansoissa ja maissa. Olisi kenties kuitenkin sopinut odottaa että Pohjois-Amerikan englantilaiset siirtokunnat, joista useimmat rakennettiin niin vapaamieliselle perustukselle, olisivat kerrassaankin tämän häpeällisen laitoksen hyljänneet. Mutta niin ei käynyt.
Laskettuaan kuppinsa pöydälle hän sanoi: Mitä ainetta noissa teidän kellonvitjoissanne ovat nuo säteilevät tähdet? En tuommoisia ole ennen nähnyt. Lilja otti povestaan kellon käteensä ja sanoi: Ne ovat jalokiviä. Tahdotteko nähdä tätä kelloa?
Voishan kukat kuihtua ja syys ja talvi tulla, Immen sydän liekkiväinen säilöss' ain' on sulia. Muut jos kaikki unhoittais sun, eihän Suomen impi: Hälle maansa, armahansa muit' on kallihimpi. Ja viimeksi Hän katsahti Kultansa kuvaa illalla. Ja noustuaan Sen povestaan Taas ensin otti aamulla.