United States or Saint Vincent and the Grenadines ? Vote for the TOP Country of the Week !
Huonojapa niistä tuli kiireessä, sanoi tämä. Mielelläni minä sallin, että muut ne voittaa. Niin, eihän omat lahjoittamansa ketään ilahuttaisi, myönnytti Iida. Mutta ehkä tekin voittaisitte mielellänne lehmän. Ainahan sen mieluummin ottaisi, mutta vanha ratuspa tuo kuuluu sekin olevan, vastasi nuorempi veli.
"On tosin", myönnytti Antero, "katsokaa, minä olen teitä tähän saakka uskollisesti palvellut vähästä palkasta; vaan kun olen saanut kuulla, että palvelijoille muualla maksetaan paljon enemmän, vaikk'eivät puoleksikaan tee niin paljon työtä kuin minun on pitänyt tehdä, niin olen päättänyt pyytää teiltä vastaavaista koroitusta palkassani."
En tahtonut näyttäytyä isännälle, kun oli tuossa pihalla, selitti Piatta. Keppelänä se nyt onkin, kun on ruvennut oikein halkoja katkomaan. Saapahan nähdä, eikö se vielä ota emäntää. Laaraa nauratti tämä arvostelu ja hän virkkoi: Mihinkäpä tuosta enää mahtaisi olla, kohta kaiketi se kuolee. Niinhän tuo taitaa olla, myönnytti Piatta.
"Oikein puhuttu", myönnytti Björn, jota Nevalaisen arvokas käytös ja puhe suuresti miellyttivät, "mutta eihän tässä nyt oikeutta rikotakaan. Sinä maksat, ja me eroamme hyvässä sovussa."
Sairas kallisti ensin katseensa noihin toisiin ja sitten ylös mieheensä. Se oli sanaton vastaus kahden, kauan yhdessä eläneen välillä, joka kieli vielä nytkin tuli hyvin ymmärretyksi. Malinen aikoi jotain lisätä, mutta nyt olisi taitanut kuori pettää. Kiireesti meni hän ulos, josta vähän päästä tuli vakaantuneempana ilmoittamaan, että hän lähettää hakemaan pappia. Sairas siihen myönnytti.
Antti oli noussut, tarkasteli ikkunan ristikkorautoja ja arveli: »On siinä paksua rautapunttia... Mitähän lienevät heistä tuohon panneet?» »On siinä paksu rautakanki ollut!» tuumiskeli Jussi, ja lisäsi puheen jatkoksi: »Tuommoista kankeahan se Kettunen osti kärrin akselikseen...» Antti myönnytti: »Kestäähän tuommoinen akselina, kun ei järin suuria kuormia pane.»
André, jok' oli vielä niin heikko, ett'ei hän jaksanut matkalle lahtea, kääntyi Olgahan päin ja tarttui hänen käteensä. Kyyneleet kiiluivat hänen silmissään: "Vaimoni," virkkoi hän, "matkustatko minun sijassani Tromsööhön ja rukoilet Lamik Rikkutia minulle anteeks antamaan?" "Kyllä, minä matkustan!" myönnytti Olga.
Eipä minunkaan kannata ottaa monia satoja maksettavakseni. Vähän ne yhden miehen työt ennättävät niitä lyhentää, vastasi Laara. Onhan se niinkin, myönnytti Reittu alamaisena. Vaan ne hakevat tuomioksi ja siellä summa yhä suurenee. Kyllä minä koettaisin maksaa, ja jos en työnteolla ennätä, niin ehkä sieltä tulee vielä jonkun verran isänperintöä, niin niillä viimeistä. Olisiko noihin luottamista?
Eipä tuota silloin alussa tullut niin tarkoin ajatelleeksi ja, vaikka tuo on vähän häpeä sanoa, sitten se olisi ollut myöhäistä. Onpa voinut olla, myönnytti Tuomas. Ja nyt taitaisi olla parasta, jos antaisitte minulle vähän osuutta, että saisin katsella olopaikkaa muualta. Semmoisetko sinulla on ajatukset? Elä nyt! Minä jäisin tähän vanhoiksi päivikseni yksinäni, houkutteli isäntä.
Sille pitää minun ilmoittaa, että tietää olla ilvehtimättä. Laara kuuli arvonsa kohta kohoavan, ja ruumis hytkähteli silloin hyvästä mielestä. Ujoillen hän myönnytti, kun isäntä kysyi, että saaneehan sen ilmoittaa. Isäntä itse meni kutsumaan Tuomasta, jolla aikaa Laara poistui syrjähuoneeseen kuuntelemaan. Vähän epäröiden tuli Tuomas ja asettui oven pieleen seisomaan.