United States or Peru ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta Martha kertoi hänelle melkein samoilla sanoilla, että kaikessa hirmuvuosien hädässä muisto kovasta, kauniista, kevytmielisestä ja kuitenkin taas niin hyvästä Amoksesta oli hänelle ollut niinkuin lohduttava takaisin-vajoominen nuoruuden autuaisin aikoihin, ja että hän samanlaisessa ikävöivässä rakkaudessa Amokseen oli uneksinut itsensä tuonne, jossa muistelee viatonta nuoruutta aarteena, jota ei ikinä enää saavuta, mutta joka kuitenkin pysyy katoomatonna.
"Kello on vasta vähän yli yksitoista", sanoi Helena rohkeasti ja järjesti vähäsen köyhää pukuansa. "Kun sinä olet lapsen tykönä, niin olen huoleton, ja niin viimeinen keino uskalletaan". "Minä en paikalta liikahda", vastasi Martha ja oli hetken aikaa ääneti.
Heidän viimeisessäkin taudissaan oli hän hoitanut vanhuksia, ja kuoleva äiti oli antanut hänelle lopun tavarastansa, jotta Martha säilyttäisi sen kadonneelle pojalle.
Siitä hetkestä asti, kuin oli astunut kaupungin sisäpuolelle, oli hänen kielensä ikäänkuin suuhun kiinni kasvannut. Iltahämärässä istui Martha kamarissaan, kun sotamiehet tunkivat sisään. Hän nousi ylös, osoittamatta vähintäkään pelkoa. Vältvääpeli lykkäsi vangin esiin ja kysyi: "Tunnetko tämän miehen?"
"Minä olen haaksirikkoon joutuneen Martha Brokerin perämies, nälkiintynyt, haudan reunalla horjuva merimies raukka. Tulitteko meitä tänne surmaamaan, koska miehesi laukasivat pyssynsä meitä vastaan, vai pelastamaanko? Ettekö näe, että olemme ihmisiä niin kuin te itsekin, vaikka olemme kurjuuteen ja epätoivoon vaipuneina tämmöiseen tilaan joutuneet."
Kernaammin kuitenkin olisin suonut sinun jäävän tänne, sillä sinä olet mieleiseni ja sopiva siihen toimeen, minkä olen sinulle aikonut. Mutta ehkä vasta mielesi muuttuu. Koska ei Martha Brokerissa vielä ole perämiestä, niin mene sinä siksi, poikani! Tosin olet vielä liian nuori. Kokemustasi en tahdo epäillä; mutta kun otan sinut omalla ehdollani, niin ei ole kenelläkään mitään sanomista.
Ei maalarinsälliä, ei mestaria eikä taiteilijaa minusta siis tullut; mutta olinhan saanut kokea, mitenkä sällin silmillä maailmaa katsellaan. Näin olin siis taasen merellä Martha nimisellä laivalla, joka oli lastattuna puulastilla ja matkalla Hulliin Englantiin. Pääsimme ilman vastuksia perille neljä viikkoa kestäneen purjehdusajan kuluttua.
Lilli ei tosin rakasta minua, ja se on minusta aivan selittämätöntä, mutta vähitellen tulee rakkauteni liikuttamaan häntä ja herättää hänessä vastarakkautta, ja silloin sinusta kerran tulee minun kälyni, suloinen Martha. Ethän vaan aijo vastustaa aikeitani? Minäkö? En, ole rauhallinen.
MAIJU. En, en, en, en! En huoli työtä minkäänlaista. MARTHA. Mutta joka ei työtä tee, ei sen syömänkään pidä. MAIJU. Niinpä olen sitten syömättä. MARTHA. Ai, ai, ai, ai! Teitä vielä Jumala rankaisee, Maiju. Nostaa leivän korkealle. MAIJU. Kun minulla olisi edes jokukaan ihminen, jonka kanssa voisin neuvotella ja johon voisin luottaa. Mutta kun ei ole ketäkään, ei yhtä ainoata.
Mutta minä tahdoin niin pian kuin mahdollista saada tuon ikävän ohitse ja antausin siihen sen vuoksi mieluummin nyt, kun olin vielä juuri voitetun onneni hurmauksessa. Isäni istui vielä aamiaispöydässä lukien sanomalehtiään kun astuin sisään. Täti Maria oli myös läsnä ja luki sanomalehtiään. Martha? Näin varhain ulkona! Ja ratsastuspuvussa; mistä sinä tulet?