Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 23. kesäkuuta 2025
Ja kumpaankin loppupisteesen päästyään tuli suuri sydämentuska ja sielunhätä hänelle. Sydämentuska silloin, kun hän tunsi etääntyneensä liian paljon Liisasta ja pelkäsi, ettei hän ehkä enää koskaan häntä jälleen löytäisikään. Sielunhätä siitä, että hän oli mielestään tullut jo aivan liian lähelle Liisaa ja säikähti kadottaneensa oman olentonsa. Ei ollut mitään keinoa päästä tuosta kehästä.
»Olisin minä sinut pojalleni suonut», sanoi Lapin emäntä avomielisesti Liisalle. »Sitten minä olisin vähän verran hyvilläni ollut, kun tuollainen tyttö olisi sukuun saatu.» Liisa ja äitinsä kääntyivät katsomaan toisiaan. He muistivat molemmat sen tapauksen, kun Liisaa piiskattiin Lapin Mikon vuoksi. Sitä oli kumpikin itsekseen usein muistellut sekä nauraen että vakavana.
Vaan se tietysti närkästytti muita tyttöjä ja erittäin kylän akkoja, joita jälkimmäisiä kohtaan hän ei aina ollut kaunopuheinen. Ruikan emäntä ei ensinkään suvainnut Liisaa eikä hänen äitiänsä, syystä, että jälkimmäisen ja emännän välillä oli ollut ilmi tora monet aikoja.
Puolet siitä oli heti anteeksi annettu, kun vanhemmat ihmiset eivät olleet kieltäneet siitä, paremmin käskeneet. Piiskattu oli kuitenkin Liisaa ja toruttu. Itkemättä oli äiti torunut eikä ollut valitellut, senpätähden se Liisasta ei tuntunut niinkään kovalta.
Te muut saatte mennä, Roponen jää tänne! Vouti. Minun peipposeni ei näy olevan joukossa. Minnepä lie se nyt mennyt? Onko Liisaa näkynyt täällä? Pekko. Ei hän joukossa ole tänään ollut laisinkaan. *Kosmin, Roponen.* Kosmin. Sinun poikasi menee sotamieheksi! Roponen. Millä oikeudella? Kosmin. Itse olette pakoittaneet minut ryhtymään ankariin keinoihin. Roponen. Mitenkä olemme teitä pakoittaneet.
»Seitsemänkymmentä viisi markkaa», huudettiin. »Seitsemänkymmentä.» »Kuusikymmentä yhdeksän.» »Viisikymmentä.» Ei kuulunut enää huutoa ja vasara naksahti pöytään. Vapisten oli Yrjö seisonut tuolilla, silmäillyt vuoroon sitä herraa, jolla vasara oli, ja vuoroon Liisaa silmiin ja hellittämättä pitänyt hameesta. Nyt tuli iso mies, mustapartainen, suu somasti naurussa ja kädet ojeissa.
Mutta niin pian kun puustin saanut upseeri tointui kuperkeikastaan, siwalsi hän aseensa seinältä ja lähti Heikin jälkeen; Liisaa ei hän ennättänyt nähdäkään, sillä hän oli jo metsässä. Niin pian toipui huimauksen saanut upseeri, että hän oli melkein Heikin kannaksilla ja päälliseksi oli takaa ajaja nopea juoksemaan.
Siihen ilmakehään, sen naisen yhteyteen, jonka kanssa hän kerran oli iloinnut korkeimmat ilonsa ja kärsinyt suurimmat kärsimyksensä? Olivat, olivat ne tunnontuskia. Eikähän Johannes suinkaan enää Liisaa rakastanut, vaikka tämä viime aikoihin saakka oli aina silloin tällöin kirjoittanut hänelle ja vaikka vieläkään tuskin kului päivää, jona Johannes ei jossakin muodossa olisi muistanut häntä.
Elsan rupesi käymään sääliksi Liisaa ja kaduttamaan ja häpeämään sanojaan. Hän koetti jotakin Liisalle puhuakin hyvitykseksi, vaan Liisa ei kuunnellut enää, astui kiivaasti tietä ja itki ääneen.
Mutta yhtenä pyhä-iltana, kun ei isäntä eikä Liisa ollut kotona, kuuli hän, kuinka vanha Kaisa jutteli isännästä erään kylänaisen kanssa, jolloin Kaisa sanoi että "isäntä olkoon nyt Jumalan nimessä aikomatta ottaa emännäkseen tuota köyhää Liisaa, kun hänelle kyllä olisi tarjona rikkaita ja arvokkaita tyttöjä". Nämä sanat saivat hänen uskollisen mielensä kauan miettimään, kuinkahan kuitenkin lopuksi käynee, ja mitä likemmäksi kevät lähestyi, sitä useammin johtuivat nuo sanat hänen mieleensä.
Päivän Sana
Muut Etsivät