Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 23. kesäkuuta 2025
Ei, sehän oli mahdotonta! Kuuluivathan he kaksi yhteen. Seisoivathan he kaksi tässä vierekkäin ja rakastivathan he kaksi toisiaan ikuisesti kaikella sielullaan, mielellään ja ruumiillaan. Sinun ei tarvitse kelvatakaan muille kuin minulle, hän sanoi nopeasti ja kumartui samalla suutelemaan Liisaa. Eikä kukaan, kukaan saa sinua ryöstää minulta.
Sitä en tiedä, mutta kova on kielto, ettei saa syrjäinen jalallaan astua. Oliko sinun pakko siihen astua jalallasi? Enhän minä vielä kuin toisella vähän ... eihän se Ville toki sakota ? Liisaa jo vähän peloitti, että jos hyvinkin... Mitäpä minä hänestä, vaan jos tuolta ikkunasta olisi sattunut inspehtori näkemään. Jokohan tuo näki?
Lallulle saa ärjyä, mutta minä en ärjy muuta kuin suotta. Sillä minä rakastan häntä sanomattomasti, enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa, enemmän kuin hoitaja Liisaa ja äitiäkin. Hän ei ole ainoastaan ihminen, joka hoitaa hellästi ja niistää nenät ja puhdistaa lumet ja haastelee ja nauraa ja osaa naurattaa, vaan hän on sen lisäksi hevonen, joka vetää ja hirnuu.
Ymmärsihän hän hyvin, että rakkaus voi sammua, sammua niin lopullisesti, ettei ole jälellä enää kyventäkään. Jos Liisa olisi sanonut sen hänelle suoraan, hän olisi surrut ehkä, mutta jäänyt kaikissa tapauksissa Liisaa kohtaan sydämeltään kunnioittavaksi.
Lauri tarttui siihen kuin hukkuvainen tarttuu korteen, sen heikkoutta huomaamatta. Kun isäntä nyt hiljaisuudessa katseli nuorta kaunista Liisaa, katseli hän häntä sillä tyynellä, iloisella tunteella, että hän kerran oli sanova Liisaa omaksensa.
Sanaa puhumatta kulkivat he ja etäällä vielä kuulivat huutoja »morsianta!» ja sitten »eläköön!». Selvään erottivat he Marin äänen aina alussa ja lopussa. Liisaa säälitti Elsa. Hän ei tiennyt puhellako jotakin vaiko olla puhumatta. Ajatteli väliin Elsalta kysyä, oliko mielensä paha, kun kuuli Jorin olevan kihloissa, vaan taas pelkäsi sen olevan enemmän pahaksi kuin hyväksi.
Hänen käytöksensä Liisaa kohtaan oli tavattoman armasta ja hän oli kiitollinen pienimmästäkin ystävyyden osoituksesta, mutta samalla niin hienotuntoinen ja varova, ett'ei hän koskaan tunkeutunut antamaan neuvojaan eikä ilmaisemaan osanottavaisuuttaan. Poika oli jo toisella vuodella, aika oli kulunut tavallista tasaista menoaan.
Sinä olet minun. Eikö niin?" "Olen", ja hän kallisti päänsä alas. Ja muuta ei Ollikaan pyytänyt. Hän kutsui emännän ja isänsä ulos, ja osoitti heille Liisaa: "Noin nöyrän vaimon minä teiltä vien". Emäntä rupesi itkemään, ja sanoi: "Vaimoa jalompaa ette saa, vaikka tikulla etsitte. Mutta minä raukka jään häntä kaipaamaan".
Varmaan ei moni nainen olisi tehnyt samoin Liisan sijassa. Nyt hän samasta asiasta kirosi Liisaa ja moitti häntä katkerasti mielessään. Miksi et ole kysynyt! hän sanoi. Minä olisin kyllä vastannut totuuden mukaan. Tiedänhän, että seurustelet rouva Rabbingin kanssa, lausui Liisa tyynesti. Mitäpä se olisi kysymällä parantunut! Ja sinä Muttilan!
Tämä oli päätösitku noudattaa isän tahtoa ja varjella häntä siitä, ettei kuulu isättömän lapsen itkua. Uhkamielisyys pyrki toveriksi tässä isän tahtoon taipumisessa. Aatu tuli jo siihen luuloon, ettei hän sittenkään saanut Anna Liisaa, vaikka oli niin uskonut. Kun myöntymys nyt viimeinkin tuli, oli se vähän käsittämätöntä Aatulle, ja hän tahtoi että asia päätettäisiin kiireellä.
Päivän Sana
Muut Etsivät