Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 28. kesäkuuta 2025
Minä liikahdin ehdottomasti, pieni penkki narisi ja uutimet liikahtivat. "Kuka täällä vielä on?" kysyi mummo kuunnellen. "Lapsi, armollinen rouva Lenore," vastasi Ilse hidastellen. "Willibaldin lapsi niin, minä tunnen hänet; hän juoksentelee pienin paljain jaloin aroa pitkin ja laulaa tuolla ylhäällä kukkulalla. Minä en voi kärsiä laulua, Ilse."
Miss' oli äsken hällä pää, nyt paljas kallo irvistää, luuranko viikatteineen ja tunti-mittareineen. Hypähtää hepo, korskahtaa, sen turpa iskee tulta, ja hei! sen alla aukee maa, jää sulho vain ja kulta. Huu! ulvoo ilmat autiot, huu! vastaa hauta-onkalot, Lenore tuntee pelon välillä kuolon, elon.
Väsyivät pitkään riitahan kuningas, keisarinna, tekivät rauhan rakkahan, ol' kevät kaunehinna; soi rummut, torvet toitottaa, kotihin joukot samoaa, hei, sotalauluin soivin ja virvin vihannoivin. Ja pitkin teitä, polkuja ja maita kaikkialla nyt nuori, vanha vastassa on miellä riemuisalla. Iloitsi moni morsio. Ah, taatto! huusi lapset jo, Lenore suruissansa vain vartoo sulhoansa.
"Oi, Herra Jesus, Lenore, mitäpä pidät minua hameesta kuin pieni lapsi?" torui Ilse suuttuneena; hän irroittihe minusta ja veti minut käskeväisesti jälleen luoksensa. Kuinka minä häpesin!
Ilsellä oli samankaltainen terävä nenä kuin hänen veljellänsäkin, ja yhtä terve veri värjäsi hänenkin poskensa kauniin punaisiksi. Mutta silmät, terävät silmät, joita hänen veljensä Heintz niin pelkäsi, ne olivat erilaiset, ja tultuani likemmäksi eivät ne minua miellyttäneet. "Oletko tullut hulluksi, Lenore!" huusi hän minulle jäykällä tavallansa!
Lenore lensi, kiirehti, nous povi niinkuin palkein; hän ratsumiestä syleili jo käsivarsin vaikein; jo heittyi orhin selkähän. Hihhei ja hei! Ei pelkää hän, vaikk' onkin vauhti huima, lyö tulta laukka tuima. Kuin kahden puolen tien nyt puut ja niitut, nummet kiitää, kumahtaa sillat, virransuut ja viidat ohi liitää! »Kuu kirkas on!
Lenore nousi, koitti koi, hänt' uni raskas painaa: »Kuin kauan viivyt, Wilhelm oi, liet uskoton tai vainaa?» Keralla Fredrik kuninkaan hän lähti sotaan Böhmin maan, ei mitään miekan tieltä ees kirjoittanut sieltä.
"Ilse, sinä tiedät sen", sanoin minä rukoilevaisesti. "Sinä tiedät aivan hyvin, kuka nyt on hädässä ja kentiesi laskee joka tunnin, kunnes rahoja saapuu Hannoverista " "Kuuleppas Lenore, jos ryhdyt siihen, niin loppuu pian kaikki", keskeytti hän minua. Hän oli niin suuttunut, ett'en milloinkaan ennen ollut häntä nähnyt semmoisena, "ei grosheniakaan anneta pois!"
Pitäköön itse huolta niiden kastelemisesta!" "Sepä oivallista tästäpä syntyy yhä parempaa!" lausui hän sointumattomalla äänellä. "Pitsiä jalassa ja kiittämätön sydän. Lenore, Dierkhofiin et enää koskaan palaa enkä minä enää huolikaan sinua sinne!" Minä kirkasin ja heittäydyin hänen syliinsä hänen sanansa lävistivät tikarin tapaisesti sydämeni.
"Vai niin, oletko löytänyt ja lukenut hänen kirjeensä, Lenore?" kysyi hän minulta niin jääkylmästi kuin suinkin. Minä nyykäytin ääneti päätäni.
Päivän Sana
Muut Etsivät