United States or El Salvador ? Vote for the TOP Country of the Week !
Leena oli hämmästyksissään aivan kuin olisi yhtäkkiä unesta herännyt siihen lehtorin eteen seisomaan. Ei nukke nyt hänestäkään ollut rouvan näköinen yhtään. Ja häpeissään hän itsekseen jupisi: »Mikä minua taas höpsytti?» Mutta miten ollakaan, nukke lehtorin käsissä sattui makaavaan asentoon, jolloin se sulki silmänsä. Silloin lehtori hämmästyneenä lausui: »Todellakin! Todellakin vaimoni näköinen.»
Peili kuvasti niin kirkkaasti lehtorin kirkkaat kasvot, jotka hetki hetkeltä yhä enemmän kirkastuivat. Posket olivat suuret, sileät ja pyöreät, silmät suuret, sileät ja pyöreät ja kasvot kokonaisuudessaan suuret, sileät ja pyöreät. Nenä vain oli niin mitättömän pieni että vähemmän tyytyväinen mies ehkä olisi nurkunut. Se vallan hukkui pyöreiden poskien väliin. Mutta ei lehtori sitä surrut.
Tuo syvän murheen kuva painui niin lehtorin mieleen, ettei se jäänyt silmistä mielenkiintoisimmassakaan työssä. Laura puuhaili iloisena itsekseen, lauleskeli ja kävi puhelemassa ja hymyilemässä, mutta sittenkin lehtori odotti malttamattomana uutta Veli Erkkiä, Kirstin vuoksi. Pian saapuikin uusi Veli Erkki muutamana iltapäivänä.
Hän meni kihloihin vanhan, rikkaan lehtorin kanssa, joka oli pikku-veljen opettaja. Pikku-veljen mieli kuohui ja hyrskyi. Siinä oli harmia, siinä oli surua, ensi lemmen surua, ja ennen kaikkea siinä oli katkeruutta ja inhoa. Se oli ilettävä juttu tuo, kun pikku-veljen sinisilmäinen impi rupesi vanhan miehen omaksi. Pikku-veli liittyi iloisiin tovereihin, joitten seurassa surun piti haihtua.
»Vai niin? Todellakin? Olisi pitänyt ostaa se», sanoi lehtori pehmoisella säälin äänellä. »Pelkään, että hän piti sinua sydämettömänä.» »Mitä hän sillä olisi tehnyt, pojan hatulla?» »Sepä olisikin ollut hauska nähdä, mitä hän sillä olisi tehnyt. Hänen kiihkeän halunsa takana täytyi olla jotakin muuta kuin äkillinen, haihtuva päähänpisto.» Lehtorin rouva naurahti.
Urotöinä kerrotaan sellaiset kepposet kuin että eräänkin vihatun opettajan ikkuna yöllä tervattiin ja hän päivää turhaan odottaen nukkui niin pitkään, että myöhästyi aamulla tunniltaan. Tai että toisen sairaan ja pahanilkisen lehtorin portilla muutamana aamuna huomattiin kaupungin ruumisvaunut ja katu oli havutettu hautausmaalle saakka.
Hän ei ainoallakaan sanalla lausunut ihmettelyään lehtorin äkkipikaisen lähdön johdosta.
Ei saanut setä kuulla. Laura vain kääntyi katsomaan äitiään ja hymyili tuota hymyään: kirkkaita päiviä. »Kas, kas vain sitä hymyä», huudahti lääkäri ja kääntyen lehtoriin hän jatkoi: »Lied ohne Worte.» Lehtorin rouva punastui.
Päivölässä ennen oli ollut lehtorin rouvan mielestä niin kaihoisan hiljaista ja painostavan yksinäistä, että hänen oli ollut kerrassaan tuskallista katsella tuota alati hymyilevää Kirstiä, mutta nyt siellä näytti niin vilkkaan eloisalta noiden kahden elämäniloisen olennon näkyessä neljänä, että hän omasta halustaan makasi pitkät ajat Lauran vierellä lattialla kuin samanikäinen leikkitoveri.
Lehtorin kivettyessä ja rouvan ja Leenan parahtaessa itkemään Laura meni pojan luo, kääri kätensä hänen kaulaansa ja sanoi: »Sinä olet minun veljeni ja sinusta tulee tohtori.» Poika Lauralle hymyili ja sanoi hiljaisella äänellä kuin puolittain kuiskaten: »Mutta minulla on kauhea nälkä. Annatko vielä yhden omenan?»