United States or Bangladesh ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tosin suri Juho nyt, mutta ei hän surrut kuollutta vaimoansa eikä mennyttä rikoksellista elämäänsä, ei tehtyjä rikoksiansa, ei huonoa ja jumalatonta lastensa kasvatusta, ei, vaan hän suri mennyttä tavaraansa, mennyttä kunniaansa; niitä hän suri.
Minä luulen, sen sanon Teidän Majesteetillenne toistamiseen, että kuningatar vehkeilee kuninkaansa valtaa vastaan, vaan minä en suinkaan ole sanonut hänen vehkeilevän hänen kunniaansa vastaan. Ja minä sanon: molempia vastaan; minä sanon teille, ett'ei kuningatar minua rakasta; minä sanon teille, että hän rakastaa toista ja minä sanon teille, että tuo toinen on herttua Buckingham!
"Tee niin", vastasi Åke niin levollisesti, kuin ei viha ikinä yltäisi häneen, "minulla ei ole mitään menetettävänä ... ammu, jos tahdot, minähän siitä voitan... Ja nyt hyvästi, Bengt ... muista, mitä olen sanonut: tee hänet niin onnelliseksi, kuin sinä voit tehdä naisen varo hänen kunniaansa ... älä häpäise häntä Jumala sinua rangaiskoon, jos hänet petät ... muista se! Hyvästi!"
Hän oli jo kerran varkaudesta rangaistu, ja tuota mennyttä kunniaansa oli hän jonkun aikaa kokenut takaisin saada leventelevällä kerskaamisella rehellisyydestänsä ja ulkokullatulla katumuksellaan, ja nuo olivat hänellä alinomaa suussa. Eräänä päivänä oli nimismies lähettänyt sanan Jaakolle tulla hetimiten käymään hänen luonaan.
"Hän mahtaa olla kummallinen herra," muistutti Dora, "Sillä minä näen sinusta että hän on vastannut tyhmästi, tuo häijy ihminen. Kenties, sentähden kun hän on mies, on se hänen kunniaansa hirmuisen lähellä... Vai niin, hän ei tahdo jälleen hyväksi?" "Kyllä hän on hyvä, mutta hän on oikeassa." muistutti Annette, "hän on oikeassa."
Mutta pöydässä kehui Janssen suurta onneaan tässä maailmassa, kuinka ei kukaan voinut häntä vastustaa, kun hänellä muka oli taikakalu, joka teki hänet voittamattomaksi. Ja sitten otti hän esiin sormuksen, jota näytti meille. Sormuksen! Sormuksen! toisteli Bertelsköld. Tiedättehän, ettei isän kanssa ole leikkimistä, jos hän kuulee Jumalan sanaa ylenkatsottavan ja Hänen kunniaansa loukattavan.
En aio todistella Hänen olemassa-oloaan enkä edes koettaa kuvailla Hänen olemustaan, sillä eiväthän mitkään ihmiskielen eivätkä ihmismielen sanat kuitenkaan riittäisi siihen. Aion laulaa vain kuin lintu äänelläni. Aion kuuluttaa vain Hänen ijäistä kunniaansa. Teen sen ilosta enkä velvollisuudesta.
Mutta jo saapuu sankari, mies, jonka »kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii»: Snellman. Hänen äänensä soi ukkosena, hän ryntää sadan miehen voimin, hän murtaa linnan rautaportit, hän sortaa sen vartiat, hän käy »kuin rytö-metsän kautta», hän tervehtii maan äitiä jälleen korkeaan kunniaansa, hän taluttaa kuningattaren riemuavan kansansa eteen.
Se oli Kaarlo V, entinen Rooman keisari, Espanjan ja molempain Indiain kuningas, hän, joka kaksi vuotta sitten oli kyllästynyt valtaansa ja kunniaansa ja luopunut kaikista kruunuistansa sekä ruvennut munkiksi erääseen luostariin.
Erotettuna isästään, äidistään, hywästä kodistaan, ystäwistään ja mikä muisto oli kaikkien katkerin, oli se että hän oli erotettu Mäntylän Taawasta, erotettu ijäksi, ja nyt wasta huomasi hän mitä oli Taawassa kadottanut. Nyt oli hän syösty raakojen ihmisten keskelle, jotka eiwät muuta osanneet tehdä kuin katkeroittaa hänen sydäntänsä ja polkea, häwäistä hänen kunniaansa!